Enskariviikot

Edessä on kahden viikon sukellus melkoiseen stressiin, kiireeseen, epätoivoon ja euforiaan. Nimittäin syksyn projektiputken pää loistaa jo kirkkaana edessä.

Ensi perjantaina 28. lokakuuta saa enskarin Äänekosken teatterin uutuus Paljon onnea vaan. Juttu on vaativa. Itse asiassa tässä plogissa kuittasin Ränssin kievarin kesäisen esityksen melko ykskantaan. Ymmärrykseni ränssiläisten vaikeuksia kohtaan on kasvanut harjoitusprosessin myötä. Tekstin vaativuuden aliarvioi helposti ja niin oli käydä meillekin.

Viikko tästä eteenpäi on vuorossa Murmuu – teatterin enskari Ei voi olla totta!. Tämä prokkis rullasi kohti ensi-iltaa suopeiden tuulten avittamana. Kunnes kohtalo työn muodossa pisti sormensa peliin ja meidän oli vaihdettava keskeisen roolin näyttelijä noin kuukautta ennen enskaria. No, ei ennuste mitenkään mahdoton ollut ja hyvin se näyttää toteutuvankin. Mutta muutama pää on varmasti saanut jokusen harmaan hiuksen lisää.

Ensi-illan alusviikot ovat yleensä aina täynnä kipua, riemua, stressiä, joskus painajaisiakin. Tunnelma on usein aika epätodellinen. Itse ensi-iltapäivänä kuitenkin jo helpottaa. Kaikki on tehty, siis ohjaajan osalta. Yleisö kiittää, kritiikki toisinaan taas ei. Ystävät onnittelevat, aivan rehellistä palautetta harvoin saa. Lopullinen katsojamäärä on viime kädessä melko lahjomaton palaute.

Oikeasti minä alan olla jo vanha tähän. Viisi enskaria vuodessa ja silti saan juosta kilpaa ulosottomiehen kanssa. Tai mitäpä hänen kanssaan kilpaa juoksemaan, hän se kuitenkin voittaa. Ja kuittaa omansa joka tilistä.

Vivian – Vivi-Ann 2

Pari pikaista oikaisua:

1. Vivian on oikeasti Vivien.

2. Tää onkin jos isompi juttu. Aaamuyön huumassa kuittasin Virheen Kalervon melko yksioikoisesti. Toki tämä kaveri on huomattavasti moniulotteisempi. Hän on luonut maineensa muutamilla kuolemattomilla sloganeilla. Mutta True Fantasyssä hän kohtaa haasteita, joihin hän ei ole valmis – nähtävästi koskaan. Vivi-Annin ja Kalervon suhde muistuttaa ehkä enemmän kahden sokean harhailua vieraassa maailmassa kuin raiskausta. Mutta yhtä kaikki lopputulos on sama.

Star Wreck ja Kuopio

Star Wreck on hämmästyttävä projekti. Pikkupoikien fanileikista kasvaa lopulta kokoillan elokuva. Eikä mikä tahansa harrastelijatekele, vaan oikea elokuva. Palaan myöhemmin elokuvan yksityiskohtaisempaan arvioon.

Huomenna käyn Kuopion kaupungiteatterissa katsomassa kaksi näytelmää Pitkäjärveläiset ja Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä.

Pitkäjärveläisten ohjaaja näyttää olevan Ritva Holmberg ja musiikintekijä Sari Kaasinen. Populäärimusiikkia vittulanjänkältä ohjaa Maarit Pyökäri.

Mun iso paksu faija

Alkoholismi perheessä on kova pala lapselle. Se merkitsee häpeällä monet loppuiäksi. Alkoholisti elää valheiden, hyväksikäytön ja petoksen verkossa. Hän sulkee tähän verkkoonsa myös kaikki läheisensä.

Magnus Nilssonin näytelmä kertoo lapsen silmin yhden tarinan alkoholismista. Kuva on ristiriitainen kuten itse elämäkin. Rakkautta ja petosta, salailua, suuria toiveita ja valheita rinnakkain vailla minkäänlaista pateettista paisuttelua.

Kansallisteatterin taannoisessa toteutuksessa näyttelijäntyö on totutusti laatutavaraa. Samaa ei valitettavasti voi sanoa ohjaajan työstä. Hän hukkaa tarinan kulminaatiokohdan käsittämättömällä tavalla. Kaksitoistavuotias Oswald joutuu paikkaamaan oopperalaulajaisäänsä, kun tämä ei kykene humalaltaan laulamaan kirkossa Adolphe Adamin Oi joululyötä. Lojaali lapsi tekee tietenkin parhaansa.

Ohjaaja haluaa kuvittaa tilanteen. Pitää olla kirkko ja urkuparvi. Hän heittää pojan näkymättömiin näyttämön kattoon. Näyttämöä hallitsee pieni kirkkokansa. Oswaldille tämä hetki on yhden tien pää ja toisen alku, kirkkokansalle vain pysäkki korvessa. Vaikka Oswald epätoivoisesti vielä takertuu isän valheisiin, ei hän enää voi olla näkemättä niitä.

Ei Magnus Nilsson tarinallaan maailmaa mullista, ei kerro edes pientä uutista. Mutta hän jakaa jotakin todellista, monelle kipeän tuttua ja elettyä. Kansallisteatterin tarina oli kuitenkin hidas ja haalea hienoista näyttelijöistä huolimatta.

Vivian – Vivi-Ann

Sisko Istanmäen näytelmässä Liian paksu perhoseksi on rooli nimeltä Vivian eli Viivi. Virheessä on samoin rooli nimeltä Vivi – Ann. Ja miten ollakkaan roolit ovat selvästi sukua keskenään.

Saision Vivi-Ann on Hugo Simbergin haavoittunut enkeli Tampereen tuomiokirkon freskosta. Istanmäen Viivi ei voisi olla kauempana freskosta, mutta – toden totta – hän on Saision Vivi-Annin sisar.

Saision Vivi-Ann on viaton tyttörukka, jonka omaan mulkkuunsa rakastunut mainosmies Kalervo raiskaa. Ei fyysisesti vaan paljon syvemmältä. Istanmäen Viivin raiskaa oma äiti. Siinä Viivi asettuu kohtalotovereidensa loputtomaan joukkoon.

Uhrin osa on autuas. Eikä se ole totta. Ainakaan kokonaan.

Virhe

…on Pirkko Saision kirjoittama näytelmä, jonka ensi-ilta oli Kansallisteatterissa syyskuun alkupuolella. Virhe on hieno näytelmä

Kolme naista. Kolme kulttuuria. Vain yksi voittaja. Valloittajan on tunnettava uhrinsa. Uhrille riittää tappio.

Virhe on näytelmä voittajista ja voitetuista, alistajista, alistetuista ja alistuneista. Virheen herrat ovat naisia ja mitättömyydet miehiä. Virheen naiset ovat vahvoja ja miehet heikkoja. Virheen taistelutanner on identiteetti ja aseet mielikuvia.

Virheen väline on Belo-cola. Väärennetty limsa, jonka tekijä on ylpeä siitä, ettei koskaan väitä juomiensa olevan muuta kuin mitä ne ovat, vettä ja esansseja. Tai siis ei väitä väittävänsä. Ainakaan julkisesti. Ja ainakaan tosissaan.

Belo-Colaa myy yhtiö, jonka omistaa Belo-Ozerovski suku. Joka on hyvin kiintynyt juuriinsa. Bysanttiin ja äiti Venäjään. Kunhan eivät verota.

Mitä on mainos? Kohtelias valhe?

Sundman on mainosmies. Hän ehkä haluaisi olla taiteilija. Kirjailija. Mutta hän myy valheitaan markkinoilla kollegojensa tapaan. Prostituoi itsensä ja häpeää sitä. Anna – hänen sutenöörinsä – tietää mitä Sundman tarvitsee. Piiskaa ja sen armoa. Mutta Sundman vain ottaa. Anna kaipaa rakkautta. Anna kaipaa rakkautta – mutta sitä ei ole markkinoilla.

Vivi-Ann on langennut enkeli. Aivan kuin Tampereen tuomiokirkon freskossa. Vivi-Ann on langennut mieheen. Mies tekee hänestä huoran. Vivi-Ann myy itseään, nöyryyttää itsensä. Hänen sutenöörinsä on mainosmies. Kuinkapa muuten.

Hänen vastaparinsa on Natalia, prostituoitu, Teklan piika ja ystävä sekä de facto miniä. Natalia ei huoraamista häpeile. Päinvastoin. Hän on reaalipoliitikko, kaikki on kaupan, jos hinta on kohdallaan.

Kolme naista, joista kahdella on myytävää ja yhdellä varaa ostaa – markkinoita.

Hieno näytelmä. Rakastettava Seela Sella Tekla Belo-Ozerovsakajana, monumenttaalinen Kyllikki Forssell Annana ja kansallisteatterin virtuoosit rinnallaan. Uskomaton Sari Puumalainen prostitutkana, Heikki Pitkänen oblomovilaisena toimitusjohtajana, Esa-Matti Pölhö Sundmanina, joka ostaa elämisen oikeuttaan. Leila – Nora Raikamo ja Suur-Laukas – Pirjo Luoma-Aho – tarkkoja, hienoja henkilökuvia. Ja kaikki muut, virtuooseja hekin.

Mutta Pirkko Saisio. Hän on näkijä.

Kulttuuritila

Meitä äänekoskelaisia uhkaa katastrofi. Tanssi- ja teatteritila Halliwoodin vuokrasopimus loppuu loppukeväästä 2006.

Viitisen vuotta sitten kaupunki osti Keskisuomalaiselta tyhjilleen jääneen kirjapainon kaupungin keskustasta. Ajatuksena oli tehdä siitä kulttuuritalo. Suurin piirtein samaan aikaan kaupunki vuokrasi Soneralta vanhan varikon, johon remontoitiin tilapäiset tilat tanssille ja teatterille, kunnes painotalosta tulisi kulttuuritalo.

Painotalo on monien mahdollisuuksien rakennus. Sijainti on varmasti sen paras ominaisuus. Parkkitilaakin välittömässä läheisyydessä varmasti riittävästi. Rotaatiohalli on oikeastaan liian matala, mutta ei liiaksi. Tilaa on nippa nappa riittävästi niitä toimintoja varten, jotka taloon on tarkoittus sijoittaa.

Mutta ei siitä sellaisenaan ole apua. Rotaatiohalli pitäisi jakaa pienemmiksi tiloiksi, jotta eri toiminnot voivat pyöriä samanaikaisesti. Jakaminen ei onnistu kovin heppoisin seinin, koska riittävä äänieristys on tärkeä.

Mutta ei, talo seisoo nähtävästi hamaan tuomiopäivään siinä tilassa, mihin se Sisikseltä jäi. Rahaa on sijoitettu jo paljonlaisesti, mutta vastinetta ei ole edes näköpiirissä. Että sellaista säästämistä.

Koska tanssi- ja teatteritoimintoja ei voida painotalolle sijoittaa, niin jokin muu ratkaisu pitää löytää. Luontevaa – ennen kaikkea taloudellisesti – olisi Halliwoodin vuokrasopimuksen jatkaminen. Tilat remontoitiin viitisen vuotta sitten runsaalla miljoonalla markalla. Eikö olisi järkevää jatkaa tuon sijoituksen hyödyntämistä?

Uusi kunta

Vuoden 2007 alusta ääneseudulle muodostuu uusi kunta, jonka nimi on Äänekoski. Samanaikaisesti Suomen kuntien joukosta poistuvat Suolahti ja Sumiainen. Uuden kunnan asukasluku tulee olemaan siinä 20 tuhannen paikkeilla. Epäilemättä edelleenkin kovin vähän.

Mitä kuntaliitos tuo tullessaan? Suolahti ja Sumiainen ovat olleet jo jonkin aikaa taloudellisessa umpikujassa. Niillä ei ole ollut paljoakaan mahdollisuksia omin avuin parantaa tilannettaan. Yhdessä Äänekosken kanssa mahdollisuudet näyttävät hiukan paremmilta, mutta tuskin kuntaliitos ääneseudeulle mikään miljoonasade on. Eli epäilemättä lisää samaa lääkettä on edessä.

Mielenkiintoista sen sijaan on, mitä kaikkea kuntaliitoksen siivellä tapahtuu. Luottamusmieshallintoa karsitaan, toimintoja järkeistetään (= lopetetaan), vireillä olevia hankkeita teurastetaan. Hallintorationaalisuus ja asiapakko sanelevat ratkaisut. Resursseja ja vastuita uusjaetaan jatkuvasti. Valtio säästää siirtämällä vastuitaan kunnille, kunnat säästävät siirtämällä vastuitaan kuntalaisille, kuntalaiset säästävät – niin miten?

Mitä kunta tarvitsee menestyäkseen? Verotuloja. Niiden saamiseksi kunnassa on oltava asukkaita ja työpaikkoja. Yksinkertainen yhtälö, vaikeampi kehityssuunta. Äänekoskella kaupungin johto näyttää entistä tiiviimmin luottavan sellutehtaan levittämään paskanhajuun vetovoimatekijänä. Kaikki muu lienee karsintalistalla.

Isän syntymäpäivä

Tänään on isäni, Vaito Kaijanahon 79. syntymäpäivä. Tosin hän ei ole sitä enää viettämässä. Hänelle kutsu kävi marraskuussa 1980.

Se ei tapahtunut odottamatta – oikeastaan päin vastoin. Käytännössä hän oli ollut kuollut minulle jo vuosia tätä ennen. Viimeisen kerran hänet näin elo – syyskuun vaihteessa vuonna 1970.

Vaikka isäni ei ole ollut elämässäni fyysisesti läsnä yli 35 vuoteen, hän on ollut mukanani. Kuolemansa jälkeen melko intensiivisestikin.

Tämän runon kirjoitin joskus 80 – luvulla.

Pitkään kellastuivat elämäsi lehdet
entä minä -minulle joko sateet ovat alkaneet?

On tyrmäävää

kohdata kuolema. Yllättäen ja siellä, missä ei sitä osaa odottaa.

Ajatuksia herää. Elämästä ja kuolemasta yleensä ja tuosta poismenneestä erityisesti. Mitä tapahtui? Mitä sitä ennen? Miltä hänen läheisistään tuntuu? Kyllähän sen voi kuvitella, mutta ei tietää. Oikeasti.

Elämä on hauras, vaikka se tuntuukin ikuiselta. Tiedän, ettei se ole ikuinen, mutta sitä on mahdoton todella ymmärtää. Nuori mies, minua yli kaksikymmentä vuotta nuorempi. Energinen, hyväkuntoinen ja kuitenkin sairauskohtaus hänet niitti. Odottamatta, lopullisesti.

Sellaista on elämä.

Lepää rauhassa, Marko.