Cabaret Jyväskylässä

Jyväskylän kaupunginteatterin suuri näyttämö 10.11.2006

Ohjaus ja koreografia Mikko Rasila

Musiikin johto Jyrki Heikkilä

Lavastus Risto Nykänen

Pukusuunnittelu Merja Levo

Hius- ja meikkisuunnitelu Juha Tolonen

Rooleissa:

Seremoniamestari Jukka-Pekka Mikkonen

Clifford Bradshaw Aaro Vuotila

Erns Ludwig Antti Niskanen

Fräulein Schneider Anneli Karppinen

Herr Schultz Jouni Innilä

Sally Boeles Kolina Van Den Berg

Fäulein Kost Marjukka Ihalainen

Ohjaajan terveiset

Näyttämöä hallitsee Berliinin valtiopäivätalo, joka on samalla fräulein Schneiderin asunto, josta hän vuokraa huoneita. Muilta osin näyttämö on lähes tyhjä, suorastaan autio. Valtiopäivätalo jossain määrin sitoo näyttämön kokonaisuudeksi, mutta yhtä kaikki kokonaisuus on hankalan mallinen, leveä ja aika lattea.

Nähtävästi tila on suunniteltu tanssijoiden ehdoilla. Kit-kat klubi syntyy orkesterista, joka on nostettu lavastuksen 2. kerrokseen sekä orkesterin takana olevasta valorakennelmasta. Sekä tietenkin klubin väestä.

Meikäläiselle 60 – lukulaiselle Cabaret on lähes pyhä teos. Merkitsihän se musikaaligenressä eräänlaista käännettä tyhjänpäiväisestä vakavan draaman suuntaan. Tällä tiellä on toki Mikko Rasilankin ohjaus. Mutta Rasilan ajattelutyö on valitettavasti jäänyt kesken.

Visuaalisten metaforien rakentaminen on kovin usein sen kuvittamista, mitä on muutenkin ilmeistä. Kaikenlaista silmänkarkkia on tarjolla yllin kyllin, mutta sen myötä itse esitys leviää kuin ne kuuluista Jokisen eväät. Olisi kannattanut luottaa enemmän itse draamaan.

Jos vertaisin kahta ohjaaja-koreografia Rasilaa ja Fossea (kohtuutonta toki, se on selvä) niin siinä missä Rasila kuvittaa, Fosse on taloudellinen. Fossen numerot sitovat draamaa tiukemmaksi, kun Rasila sen sijaan löysää.

Cabaret’n teema on huoraaminen eli itsensä myyminen, viettely sekä itsekeskeinen hedonismi. Kaikki on kaupan ja kauppaa myös käydään. Eli syntiä isoin kirjaimin. Mikko Rasilan Cabaret’n lopussa aukeaa helvetin portti kuin Don Juanissa ikään. Ja sinne menevät niin hyvät kuin pahatkin.

Ei. Ei se mene niin. Koko idea on varsinainen kuvittamisen kukkanen. Kaasukammiot, juutalaisten joukkotuho, homojen kaasuttaminen, keskitysleirit ja natsit. Nämä kaikki istuvat meidän mielikuvissamme niin tiukasti toisiinsa kytkettyinä, ettei sen tuominen itse näyttämökuvaan palvele draamaa mitenkään – päin vastoin se vain latistaa.

Entä sitten Erns Ludwigin homous? On toki totta, että elokuvan Maximillian von Heune on bi eli viettelee sekä Brianin että Sallyn. Mutta hän on muutenkin erilainen henkilö kuin Ernst Ludwig. Maximillian on rikas, pitkästynyt ja turmeltunut viettelijä, joka pettää kaikki. Ernst on myös viettelijä, mutta ei hän mikään opportunisti ole. Natsi vain, läpikotaisin. Olisiko hän niin tietämätön ja tyhmä, että olisi julkihomo sellaisessa seurassa?

Kapellismestarin terveiset

Bändin sointi oli kiva. Mutta usein tempot kummallisen laiskoja. Laulajista pisimmän korren vetivät Jouni Innilä ja Anneli Karppinen. Seremoniamestari Jukka-Pekka Mikkosella oli hyvät hetkensä, mutta myös hankalat. Kolina Van Den Berg (Sally Bowles) oli ajoittain pulassa äänensä kanssa – liekö flunssa vaivannut?

Näyttelijäin terveiset

Muutenkin tämän esityksen Sally oli aika vaisu. Etsimättä vertailukohdaksi nousee Tuula Nymanin Sally 30 vuoden takaa. Tosin vertailussa sali antaa Tuula Nymanille lyömättömän edun.

Aaro Vuotila Clifford Bradshawn roolissa sen sijaan oli virkeä. Rooli oli johdonmukainen ja uskottava. Tosin draaman pääparia ei näyttämö paljon tukenut. Leveä jäsentymätön tila, jossa Cliffordin “huone ” oli kirjoituskone ja pöytä näyttämön vasemmassa laidassa verhoissa kiinni. Ei hyvä, ollenkaan.

Anneli Karppinen (fräulein Schneider) ja Jouni Innilä (herr Schultz) lähestyivät omia roolejaan keveämmällä otteella. Pari tyylitteli välillä aika rohkeastikin, mutta piti kuitenkin tilanteen suvereenisti hallussaan. Ja kun leikki katosi heidän elämästään, katosi se myös ilmaisusta. Hienoa työtä!

Julia Kärnä ja etenkin Marjaana Kuusniemi olivat kuoron katseenvangitsijat. Vähän tekstiä, paljon läsnäoloa. Tosin Kaks naista meni ainakin laulun suhteen kokolailla harakoille. Mutta muuten – mikä pari!

Murheellista

Reko Lundan on kuollut.

Minulle tieto hänen sairaudestaan tuli Hesarin jutun kautta. Olin järkyttynyt. Ja nyt ehkä kaksin verroin.

Menetys on suuri – paitsi hänen läheisilleen – myös suomalaiselle teatterille.

Harri Tavinenkin on kuollut.

Harri oli Teatteri Eurooppa neljän vakiohenkiökuntaa vuosien ajan. Viimeksi menneenä kesänä hän oli mukana Hietamalla Teatteri Yhteisen sävelen Reppu ja reissumies – näytelmässä. Harrin kohtaloksi koitui ymmärtääkseni masennus.

He molemmat olivat vielä nuoria ja heillä olisi ollut paljon annettavaa.

Murheellista.

Syvä osanottoni molempien läheisille.

Papin perhe

Kansallisteatterin pieni näyttämö perjantaina, 20. lokakuuta 2006

1970 – luvun lopulla eräs “arvovaltainen” raati tuomitsi Canthin Papin perheen aikansa eläneeksi tekstiksi, jolla on lähinnä museaalista arvoa. Totta toinen puoli – 1891 kantaesitetty teksti epäilemättä vaatii päivittämistä. Mutta itse draama on säilyttänyt elävän ytimensä. Sen voi käydä toteamassa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä.

Kolme kapinaa

Pastori Henrik Valtari (Veikko Honkanen) on aatteen mies – patriarkka henkeen ja vereen. Hän ei siedä pääkaupungin liberaaleja virtauksia, vaan haluaa ryhtyä taisteluun kodin, uskonnon ja patriarkaatin nimeen. Tässä tarkoituksessa hän ostaa kituvan konservatiivilehden.

Kaupalla on seurauksensa. Pastorin rahat eivät enää riitä Hanna – tyttären ( Pirjo Määttä ) koulutukseen. Koulutus puolestaan on itsenäisyyden avain Hannalle.

Kaupassa on myös toisen kriisin siemen. Isä Valtari nimittäin odottaa poikansa Jussin ( Antti Luusuanniemi ) liittyvän lehden toimitukseen. Äärikonservatiivien linnake ei Jussia houkuttele vähääkään, sillä hän on liberaalien aatteiden kannattaja. Isän ja pojan yhteenotto kärjistyy siihen saakka, että isä kieltää poikansa ja poika puolestaan panee parastaan pilkatessaan pääkaupungin lehdessä isänsä julkaisua.

Kolmas kapinallinen on pastorin nuorin tytär Maiju ( Leena Pöysti ), joka haaveilee näyttelijättären urasta. Salaa isältään hän hakee paikkaa Suomalaisesta teatterista. Koe-esiintymiseen Maiju karkaa Jussin rakastuneen ystävän Teuvo Rastaan ( Harri Nousiainen ) avulla.

Kolme erilaista kapinaa.

Hannan tavoitteena on itsenäisyys ja taloudellinen riippumattomuus. Hän ei halua alistua perinteiseen naisen rooliin miehensä elättämänä ja alistamana perheenäitinä. Hanna on älyllinen ja vahvatahtoinen nainen, joka näkee maailmassa paljon muutakin tehtävää kuin perhe.

Jussin kapina puolestaan on sukupolvien välistä ikuista kiistaa. Nuori uros haluaisi suistaa vanhan uroksen vallasta. Ja vaikka Jussin kapina näyttää yhteiskunnalliselta, se onkin itse asiassa näistä henkilökohtaisin.

Maiju taas on impulsiivinen, tunteissaan ja haaveissaan elävä nuori nainen. Hänen kapinansa on henkilökohtaista. Toki hän kapinoi myös naisen mahdollisuuksien rajoja vastaan, mutta eri lailla kuin Hanna. Siinä missä Hanna haluaa tietoisesti muuttaa maailmaa, Maiju tavoittelee omaa onneaan.

Äiti ja tytär

Valtarin perheen äiti, Elisabeth ( Elli Castrén ) on vahva ja viisas nainen. Hän ei kapinoi, vaikka näkeekin. Hänen rakkautensa luo pohjan lasten pyrkimyksille. Hanna puolestaan on omaksunut äitinsä viisauden ja rakkauden. Siinä missä Jussi kapinoi isäänsä vastaan, Hanna voi kapinassaan nojata äitiinsä. Hanna ei kyseenalaista äitinsä valintoja, vaan arvostaa häntä.

Pastori Valtari totuuden edessä

Näytelmän ajatus lienee, että rakkaus ja välittäminen ovat kaiken perusta. Pastori törmää aiheuttamaansa tuskaan, kun hän ryntää Helsinkiin noutamaan Maijua kotiin. Maijun painajaiset, joissa pastori syöksee vihoissaan miekan tyttärensä rintaan, pysäyttää hänet.

Tai näyttää pysäyttävän. Sillä kovin helposti pastori nielee asiat, jotka merkitsevät hänen yhteiskunnallisten näkemystensä sortumista. Yksi vaihtoehto tietysti on, että pastori huijaa. Mutta mitä hän sillä voittaisi? Minusta tässä kohtaa sinänsä johdonmukainen draama hajoaa. Pastorin mielenmuutos ei ole perusteltu – ei todellisena, mutta ei myöskään huijauksena.

Hieno esitys

Antti Einari Halosen ohjaus ei kunnioita vanhaa tekstiä kuoliaaksi päin vastoin esitys kulkee notkeasti aika-ajoin tyylitellen, väillä suorastaan leikitellen ja taas laskeutuen kovaan draamaan.

Palvelija Martan ( Päivi Akonpelto ) ensimmäinen sisääntulo Tiimarin pölyhuiskan kanssa toi mieleen Camolettin piiat. Tosin farssiote lientyi jatkossa komedialliseksi. Samoilla linjoilla oli Harri Nousiaisen Teuvo Rastas.

Veikko Honkasen pastori on vakuuttava korskea patriarkka samoin kuin Antti Luusuaniemi luo yhtälailla vakuuttavan korskean nuoren diletantin. Leena Pöystin Maijun ihanassa nuoren viattomuudessa voi aistia tragedian mahdollisuuden.

Draaman vahvat naiset Elli Castrénin Elisabeth ja Pirjo Määtän Hanna luovat uskottavan vastavoiman muun perheen kuohahtelevalle energialle. Juuri Elisabethin rakkaus ja Hannan äly viimekädessä muuttavat rakentavasti Papin perheen maailman.

Enskari II

Enskari oli. Melkein selvittiin. Melkein. Naapuriteatterin kaveri sanoi, että tullaan katasomaan uudestaan, kunhan timantti on hioutunut.

Näinhän se on. Ylilataus tiputti riman pari kertaa. Mutta jokainen näki,että timanttihan tässä on…

Hieno ryhmä: Minna, Riitta, Risto ja Matti. Kiitos teille, te olette loistavia!

Enskari

Kaija ja Eno Waltarin näytelmässä Myöhästynyt hääyö

Lanneveden Sampo-nuorisoseuralla ja minulla on tänään enskari. Näytelmä on Mika Waltarin Myöhästynyt hääyö.

Projekti käynnistyi jo viime keväänä ja harjoituksia on kertynyt kaikenkaikkiaan lähes 50. Tosin kesä pidettiin taukoa ja elokuussa miehityksestä vaihtui puolet eli todellinen harjoitusmäärä tällä kokoonpanolla jää alle 30. Se on vähän.

Harjoitusprosessi on ollut vaativa ja koetellut ryhmän stressinsietokykyä. Tänään on tunnelma kuitenkin hyvä ja odotukset korkealla. Viimeinen rutistus on ollut mahtava ja osoittaa, miten paljon ryhmässä on luovaa potentiaalia!

Kuvassa ovat Minna Pohjola (Kaija) ja Matti Hiekkavirta (Eno).

Enskarin vuoksi minulta jää käymättä kaksi sinänsä tärkeää tapahtumaa nimittäin Äänekoskella toteutettu mielenterveyskuntoutujien teatteriprojekti Syvältä viiltää – ihminen ja Konginkankaan työväenyhdistyksen 100 – vuotisjuhla.

Kurituksesta

Hämmästyttävän suuri joukko suomalaisia kannattaa lasten ruumiillista kurittamista.

Aikanaan työnantajilla oli oikeus työntekijöidensä ruumiilliseen kurittamiseen. Ehkäpä kannatusta löytyisi tällekin? Jospa lievemmät liikennerikkeet sovitettaisiinkin samantien rikospaikalla kunnon pamputuksella? Tai teleoperaattori antaisi kunnolla turpaan niille, joiden laskunmaksu tökkii. Ja perään tietenkin perimiskulut.

Aika absurdia. Aikuisen ruumiillinen kurittaminen ei käy, mutta lasta pitäisi saada “kasvattaa” pelolla ja väkivallalla. Onneksi laki sentään on heikomman puolella – ainakin tässä asiassa.

Isäni

Puhuin hänen kanssaan viimeksi 35 vuotta sitten. Olin silloin 21-vuotias ja hän täytti juuri 45. Pari viikkoa sitten hän olisi täyttänyt 80. Nyt voin sanoa, että hänen syntymästään tuli kuluneeksi tuo 80 vuotta. Näistä kahdeksastakymmenestä vuodesta hän on ollut kuolleena lähes 26.

Mitä nuorempi olin, sitä vanhemmalta isä tuntui. Nyt, kun itse olen vanhempi kuin hän kuollessaan, ymmärrän, kuinka nuori hän oli. 23:n kun minä synnyin. Kolmen – neljänkymmenen puolivälissä, kun hänen avioliittonsa oli käytännössä ohi. Muutto ruotsiin 39 ikäisenä. Rahapuilaa, riitaa ja rähinää kotona, ylenkatsetta töissä. Oli sairautta ja masennusta. Ja viinaa, mutta vain viikonloppuisin. Sitten Yksinäisen miehen arki, ura kokopäiväjuoppona ja lopulta maksakirroosi varhaisessa keski-iässä.

Kun olimme muuttaneet Ruotsiin vuonna -65 isä vakavissaan yritti saada ryyppäämisen hallintaan. Mutta – ikävä kyllä – näistä yrityksistä ei jaeta pistesijoja. Vain onnistujat palkitaan.

Isä ja minä. En tiedä millaiseksi hän suhteemme koki. Minä kuitenkin vihasin ja inhosin häntä. Hän oli juovuksissa arvaamaton ja vastenmielinen. Nolasi perheensä juopuneen toilailuillaan useasti. Ei hän väkivaltainen ollut, mutta paha suustaan. Selvinpäin hän oli ennustettavampi, mutta usein aika ilkeä.

Joskus alta kymmenvuotiaana halusin halata häntä. Isä työnsi minut pois ja sanoi, ettei miehet halaa. Helmikuun alussa 1965 katselin telkkarista Churchillin hautajaisia. Kesken kaiken kuulin kummallisen äänen. Menin alakertaan. Siellä isä naureskeli, kun äitini makasi lattialla sydänkohtauksen kynissä. Ääni, jonka olin kuullut, oli äitini hengitys, tai paremminkin korina. Isä ilkkui, että äiti teeskentelee. Silloin ensimmäisen kerran meinasin lyödä häntä. Olin iso ikäisekseni ja isä oli pieni mies.

Muistoni tästä miehestä, isästäni, ovat rupisia ja repaleisia. Oikeasti minulla on aika vähän hyvää sanottavaa hänestä. Mutta siitä huolimatta suren ja ikävöin häntä. En kännikalaisääni niinkään, vaan sitä miestä, jota en tuntenut, mutta jonka tiedän olleen olemassa. Ihmistä, joka hautautui ja lopulta hukkui ahdistukseen ja viinaan.

Ristiriitoja

Minä rakastan ruokaa ja syömistä. Siksi painankin liikaa. Toivon keveämmästä elämästä esimerkillään tarjoaa Painoarvokas eli Miehen puoliintumisaika – blogi. Sille terveellisen vastapainon tarjoaa ruokablogi Pastanjauhantaa .

Sellaista on elämä – ristiriitoja täynnä.

Epätoivoisia yrityksiä

“Älykkään suunnittelun oppi”

Eilen tuli telkkarista Prismassa ohjelma ns. älykkäästä suunnittelusta. Siinä muutamat amerikkalaiset luomisopin kannattajat yrittivät todistella, ettei evoluutioteoria ole mitenkään mahdollinen selitys elämän synnylle ja kehitykselle.

Avuttomia olivat uskovaisten eväät. Esimerkiksi: Koska Darwin oli sanonut, että hänen teoriansa kaatuu, jos luonnosta löytyy yksikin eliö, joka ei voi olla kehityksen tulos. Ja siitä sitten vain kiirellä etsimään tällaista oliota.

Darwin oli varmasti eläessään monessakin asiassa väärässä. Samoin hänen teoriansa yksityskohdissa on varmasti runsaasti epätarkkuuksia ja ehkä jopa virheitä. Mutta vaikka evoluutioteoria alkaakin Darwinista se ei häneen pääty. Kuluneena 150 vuotena on tehty suunnaton määrä tutkimusta, jonka mukana itse teoriakin on kasvanut irti keksijästään. Eli vaikka Darwin olisi lopulta kieltänyt teoriansa, ei teoria siihen kaadu.

Mitä tulee itse esitettyyn “todisteeseen” – eli eliöön, joka ei voisi olla syntynyt kehityksen myötä vaan olisi luotu – en sano mitään, sillä en ole biologi. Mutta todistelussa paistoi läpi inttäminen: tämän täytyy olla luotu, se on liian monimutkainen syntyäkseen muulla tavoin. Samaa inttivät amerikkalaiset probagandafilmit samasta aiheesta jo 60 – luvun lopulla.

“Älykkään suunnittelun oppi” ei ole oikeasti tutkimusta eikä tiedettä. Tutkimuksen tulos on tiedossa jo ennen tutkimuksen aloittamista ja  tarkoituksena on vain osoittaa evoluutioteoria vääräksi. Kysymyksessä on ideologia ja viimekädessä halu pakottaa maailma opin kannattajien vulgaariuskonnollisuuteen. Eli kysymys on vallasta ei tieteestä.

Luoja meidät varjelkoon heidän valtaansa joutumasta.

Katainen

Eduskuntavaalit ovat tulossa. Se näkyy. Jyrki Katainen yrittää haastaa hallitusrintamaa. En tiedä miksi, mutta mielikuva on jotenkin huvittava. Ikäänkuin mykkäfilmin tilanne, jossa isomies nojaa kaikessa rauhassa pikkumiehen otsaan, kun pikkumies yrittää tapella.

Epätoivoiselta kuulostavat pikkumiehen avaukset: Libanonin kriisi hoidettiin hyvin, mutta missä oli pääministeri! tai hallitus on alentanut veroja enemmän kuin me osattiin vaatia ja hitto soikoon ne tekee sen taas ensivaalikaudellakin.

Kokonaan toinen messu onkin sitten se, että hallitus todella aihettaa mittaamatonta tuhoa kvarttaalikeinottelijan persettä nuollessaan.

Roistovaltioista

Alexander Haig kuuluu sanoneen, että Israel on Yhdysvaltojen suurin uppoamaton lentotukialus. Ja — mikä parasta — sen kannella ei palvele yhtäkään amerikkalaista sotilasta, ja se on pysyvästi ankkuroitu strategisesti suunnattoman tärkeälle alueelle. (Hannu Reime: Israel tuhoaa Libanonia)

Israelin valtion puhemies vakuuttaa, että YKn tarkkailupisteen tuhoaminen Libanonissa oli vahinko. Uskokoon ken tahtoo, mutta sanojen sijaan kannattaa katsoa asiaan liittyviä tekoja. Mihin toimiin Israel on ryhtynyt – siis muuhun kuin suunpieksäntään.

Israel katsoo oikeudekseen pidättää naapurinsa hallituksen jäseniä ja kansanedustajia. Israel katsoo oikeudekseen vallata naapurinsa maata. Israel katsoo oikeudekseen tuhota naapurinsa kansalaisten omaisuutta.

Mikäli Israel ei olisi Haigin kutsuma uppoamaton tukialus, se kuuluisi ilman muuta ns. rosvovaltioiden joukkoon ja itseasiassa olisi tässäkin seurassa omaa luokkaansa – jopa verrattuna isäntäänsä.

Se on mikä on. Ja oikeassa se, joka lyö kovimmin.
Joskus vain toivoisi, että olisi olemassa jokin absoluuttinen oikeus, jonka ääressä omavaltaiset maailmanpoliisit joutuisivat selvittelemään tekemisiään.

“Hopea ei ole häpeä”

On paljon helpompaa jättää haaveiden toteuttaminen muiden huoleksi kuin asettaa itsensä alttiiksi. Sohvalla istuen koetaan usein suurimmat intohimot. Tämän ole jälleen voinut havaita päivän lehdistä ja kuulla eilen illalla maikkarin uutisista.

Miksi Tero Pitkämäen suorituksessa huomio kiintyy siihen, mitä hän ei saavuttanut. Hän kuitenkin saavutti paljon. Ja lopulta tulos tullaan muistamaan suurena voittona.

Minusta on vastenmielistä se, että pienet miehet ja pienet naiset etsivät tukea horjuvalle itsetunnolleen mitätöimällä toisten saavutuksia. Ovatko urheilusankarit jotakin velkaa ihailijoilleen? Eivät varmasti. Velkaa he ovat lähinnä itselleen ja jo heidän urheilemisensa ansaitsee meidän ihailumme.

Katteeton ylimielisyys on joskus suorastaan sietämätöntä myös taidekritiikissä. Siinäkin sanat ovat usein moninverroin sanojaansa suuremmat.

Tähän samaan kategoriaan kuuluu tuo otsikon vihjailu ja moni muu julkinen kommentti.

Kenellä on oikeus olla pettynyt Tero Pitkämäen hopeaan? Vain Tero Pitkämäellä, eikä hänelläkään liene siihen aihetta. Kaikkien muiden pitää onnitella häntä loistavasta suorituksesta.