Oudot tavat

Maija on haastanut minut.

Homman nimi on siis se, ett? paljastan viisi omituista tapaani. T?m?n j?lkeen valitsen seuraavat viisi ihmist?, jotka haastan tekem??n saman per?st?. Heid?n tulee my?s kirjoittaa n?m? s??nn?t merkint??ns?. Linkit?n haastamani ihmiset t?m?n merkinn?n loppuun ja k?yn ilmoittamassa heid?n kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja t?st? merkinn?st?.

Hmm, omituisia tapojani. Ei minulla ole mit??n. Tai pit?isi tietysti kysy? ihmisilt?, jotka el?v?t kanssani. Minulle tapani ovat mit? arkip?iv?isimpi?. Mutta yritet??n…

  1. Raappaan auton ikkunat Leilalle aamuisin. P??asiassa kuitenkin vain talvella
  2. Pid?n opiskelemisesta vaikka el?keik? jo h??m?tt??.
  3. Luen my?h??n ja torkahtelen koneen ??reen p?iv?ll?
  4. Ihmiset ymp?rill?ni ryhtyv?t kasvissy?jiksi, vaikka min? en ole kasvissy?j?. T?m? ei tietenk??n ole minun tapani, vaan toisenlainen minuun liittyv? omituisuus.
  5. Kirjoitan runoja aika-ajoin.

Apua, olenko poikkeava!?

Haasteet saavat nyt odottaa, sill? Tarjan kahvilan avajaiset ??nekoski – cityss? alkavat kohta!

Sarvikuonoja

Koulupoikana 60 – luvun lopulla j?rjestimme liev?? levottomuutta Vaasan teiniyhdistyksen itsen?isyysp?iv?n soihtukulkueessa. Meit? taisi olla alun toistakymment? koulutytt?? ja -poikaa. Tosin itse mielsimme itsemme t?rkeiksi radikaaleiksi ja meill? oli teht?v?. Halusimme paremman maailman, paremman Suomen ja paremman Vaasan. Sen uskoimme toteutuvan sosialistisen vallankumouksen kautta.

Tosin, emme me (tai ainakaan kaikki miest?) olleet kovin perill? sosialismin teoriasta emmek? etenk??n k?yt?nn?st?. Joukossamme oli anarkisteja, maolaisia, varmaan joku oikea kommunistikin. Mutta suurin osa meist? oli jonkinlaista uusvasemmistoa. Vaikutteet tulivat paremminkin l?nnest?, amerikkalaisilta campuksilta kuin id?st?. Ja luonnollisesti Pariisista. Eik? unohdeta Tukholmaakaan.

Mit? me tuona itsen?isyysp?iv?n? teimme? Kesken marssin sammutimme soihtumme ja huusimme: “Suomi punaiseksi!” Naama punaisena ja kurkku suorana, tietenkin. Saimme tehd? sen kaikessa rauhassa. Jotkut ymp?rill? hiukan tirskuivat, joku n?ytti tuohtuneelta, ei sen kummempaa. Meid?t kyll? tiedettiin ja tunnettiin ennest??n. Sami M??tt? on dokumentoinut tuota aikaa ja porukkaa sivuillaan.

T?m?n tapauksen yhteydess? minulle tuli tutuksi Sarvikuono. Kyseess? on maakuntalehden p??kirjoitussivuilla esiintyv? kirjoittaja, joka tuohduksissaan kadottaa niin tosiasiat, suhteellisuudentajun kuin sivistyksenkin. Sanomattakin lienee selv?, etten viittaa kehenk??n tiettyyn henkil??n, vaan paremminkin kirjoitustyyppiin; toimittajan primitiivireaktioon, joka painetaan lehteen.

Vaasalehden sarvikuono uhkaili meit? poliisilla ja koulusta erottamisilla. Lehti r?yh?si aikansa, mutta sen paremmin poliisi kuin koulukaan ei katsonut aiheelliseksi ryhty? toimiin.

Tiedonantajan yhteydess? sarvikuono on toki sukua edelliselle, mutta kuitenkin eri asia.

Jotenkin tuli nostalginen olo, kun t?rm?sin Mediaviikkoon ja erityisesti sen p??kirjoitukseen 8.1.2006. Kas, ei ole sukupuuttoon kuollut t?m?k??n journalismin laji.

Kun naapurin katolla on kamera…

Joskus – tai oikeastaan aika usein – menee sormi suuhun. On oikeasti olo, etten tied?, mit? pit?isi tehd?.

Yst?v? soittaa ja pyyt?? k?ym??n. H?n ep?ilee, ett? naapurin katolla on kamera, joka kuvaa h?nt?. Ja h?nen k?nnykk??ns? on n?pel?ity, simkortti vaihdettu ja niin edelleen. Kun h?n k?y ulkona, h?nen asunnossaan k?y joku. Tavaroita katoaa. Joku n?pel?i talon s?hk?verkkoa h?nen vahingokseen.

Onko h?nen ep?ilyksilleen aihetta? Tuskin. Luultavammin kysymyksess? on alkava psykoosi.

Mielenterveyspotilaat n?ytt?v?t olevan oman onnensa ja ymp?rill? olevien ihmisten varassa. Sik?li kuin olen huomannut, k?yt?nn?ss? mit??n hoitoa ei ole tarjolla, parhaimmillaankin resepti k?teen ja kadulle.

Psykoottinen ihminen ei (aina) ymm?rr? oireitaan sairaudeksi. Siksi h?n ei osaa hoitaa itse??n. H?nelle oireet eiv?t ole oireita, vaan todellista el?m??. L??keet aiheuttavat ik?vi? sivuvaikutuksia ja siksi j??v?t usein ottamatta.

Miten harhaisiksi kokemiini puheisiin pit?isi vastata? En my?t?ile, en my?sk??n v?ittele – sanon toki, etten usko asian olevan h?nen v?itt?m?ll?n tolalla. P??asiassa kuuntelen. Viimein yst?v?ni turhautuu, kun kokee, ettei saa minua avukseen.

En min? tied?, mit? pit?isi tehd?. Olen v?synyt olemaan tukena ilman mit??n tukea ja n?k?alaa. Olen v?synyt syyllisyyteen, jota v?symykseni aiheuttaa. Minua masentaa yst?v?ni el?m?n lohduttomuus. N?en h?nen tarvitsevan apua ja helpotusta. On tuskallista n?hd?, ettei sit? ole tulossa.

Gabriella Ferri

K?vin viime viikon lopulla Porissa. K?velin pitkin poikin kaupunkia ja satuin musiikkidivari Green Riverin ikkunan ??reen Yrj?nkadun alap??ss?. N?yteikkunassa oli runsaasti mielenkiintoisia levyj?. Mutta ylitse kaikkien muiden loisti Gabriella Ferri. Ensimm?isella kerralla katselin n?yteikkunaa hartaasti, mutta jatkoin matkaani. Toisenkin kerran irrottauduin, vaikka rinnassa karvasteli. Kolmannella kerralla en en?? p??ssyt ohi.

Gabriella Ferri tuli el?m??ni joskus 70 – 80 – lukujen vaihteessa. Se oli televisio-ohjelma, jonka nimi muistaakseni oli Mazzabub?. T?m? vaalea, vahva- ja joustava??ninen, ankarasti el?ytyv? laulaja tyrm?si minut kerralla. Aluksi en ollut varma pelleilik? h?n, sill? h?nen heitt?ytymisens? oli niin ankaraa, ett? se hipoi j?yh?n pohjolan pojan kokemusmaailmassa huvittavaa. Mutta yht?kaikki se oli vaikuttavaa, rosoista, v?lill? suorastaan pateettista. Ainutlaatuista.

Ostin aika pian tuon ohjelman j?lkeen h?nen levyns?, olikohan senkin nimi Mazzabub?. Ja pari vuotta my?hemmin sain viel? pari levy? lis??. Mutta muutot aikojen kuluessa sy?ksiv?t vinyylisoittimeni jonnekin kadotuksen kitaan ja monen monta vuotta minulla on ollut vain minidiskille tallennettuna jokunen kappale noilta levyilt?. Eik? minulla ole itsell?ni edes minidisksoitinta. Eli vuosien mittaan on Gabriellaa ehtinyt olla ik?v?.

T?m?n nelj?nnesvuosisadan aikana, jona olen Gabriellan musiikkia rakastanut, itse henkil? – Gabriella Ferri – on j??nyt minulle kohtalaisen vieraaksi. H?n ei ole koskaan ollut t?hti eik? julkkis muualla kuin latinalaisessa maailmassa. Se k?y selv?ksi, kun h?nest? etsii tietoja. Niit? l?ytyy l?hinn? italiaksi ja espanjaksi. Ensimm?inen l?yt?m?ni tieto h?nest? oli venezuelalainen keskusteluryhm?viesti h?nen kuolemastaan.

Gabriella kuoli sunnuntaina huhtikuun 3. 2004. H?n oli syntynyt vuonna 1942. Eli h?n oli kuollessaan 62 vuotias. H?nen uransa paras aika sijoittui 70 – luvulle. 90 – luku oli l?hes kokonaan hiljaiseloa. Mutta vuosituhannen vaihteessa Gabriella palasi, teki uusia levyj?, televisiokeikkoja ja San Remon festivaaleilla duetoi Stevie Wonderin kanssa vuonna 2002.

Gabriella Ferri oli musiikkisukua. H?nen is?ns?, Vittorio Ferri, on monen Gabriellan kappaleen s?velt?j?. Ja serkkunsa Luisa Ferrin kanssa h?n julkaisi yhteisen levyn. Suomessa tunnetuin Vittorio ja Gabriella Ferrin kappale on Ti Regalo Gli Occhi Miei eli Sulle silm?ni annan. H?nen ominta ohjelmistoaan olivat kuitenkin Rooman ja Napolin laulut.

Enskariviikot

Edess? on kahden viikon sukellus melkoiseen stressiin, kiireeseen, ep?toivoon ja euforiaan. Nimitt?in syksyn projektiputken p?? loistaa jo kirkkaana edess?.

Ensi perjantaina 28. lokakuuta saa enskarin ??nekosken teatterin uutuus Paljon onnea vaan. Juttu on vaativa. Itse asiassa t?ss? plogissa kuittasin R?nssin kievarin kes?isen esityksen melko ykskantaan. Ymm?rrykseni r?nssil?isten vaikeuksia kohtaan on kasvanut harjoitusprosessin my?t?. Tekstin vaativuuden aliarvioi helposti ja niin oli k?yd? meillekin.

Viikko t?st? eteenp?i on vuorossa Murmuu – teatterin enskari Ei voi olla totta!. T?m? prokkis rullasi kohti ensi-iltaa suopeiden tuulten avittamana. Kunnes kohtalo ty?n muodossa pisti sormensa peliin ja meid?n oli vaihdettava keskeisen roolin n?yttelij? noin kuukautta ennen enskaria. No, ei ennuste mitenk??n mahdoton ollut ja hyvin se n?ytt?? toteutuvankin. Mutta muutama p?? on varmasti saanut jokusen harmaan hiuksen lis??.

Ensi-illan alusviikot ovat yleens? aina t?ynn? kipua, riemua, stressi?, joskus painajaisiakin. Tunnelma on usein aika ep?todellinen. Itse ensi-iltap?iv?n? kuitenkin jo helpottaa. Kaikki on tehty, siis ohjaajan osalta. Yleis? kiitt??, kritiikki toisinaan taas ei. Yst?v?t onnittelevat, aivan rehellist? palautetta harvoin saa. Lopullinen katsojam??r? on viime k?dess? melko lahjomaton palaute.

Oikeasti min? alan olla jo vanha t?h?n. Viisi enskaria vuodessa ja silti saan juosta kilpaa ulosottomiehen kanssa. Tai mit?p? h?nen kanssaan kilpaa juoksemaan, h?n se kuitenkin voittaa. Ja kuittaa omansa joka tilist?.

Mun iso paksu faija

Alkoholismi perheess? on kova pala lapselle. Se merkitsee h?pe?ll? monet loppui?ksi. Alkoholisti el?? valheiden, hyv?ksik?yt?n ja petoksen verkossa. H?n sulkee t?h?n verkkoonsa my?s kaikki l?heisens?.

Magnus Nilssonin n?ytelm? kertoo lapsen silmin yhden tarinan alkoholismista. Kuva on ristiriitainen kuten itse el?m?kin. Rakkautta ja petosta, salailua, suuria toiveita ja valheita rinnakkain vailla mink??nlaista pateettista paisuttelua.

Kansallisteatterin taannoisessa toteutuksessa n?yttelij?nty? on totutusti laatutavaraa. Samaa ei valitettavasti voi sanoa ohjaajan ty?st?. H?n hukkaa tarinan kulminaatiokohdan k?sitt?m?tt?m?ll? tavalla. Kaksitoistavuotias Oswald joutuu paikkaamaan oopperalaulajais??ns?, kun t?m? ei kykene humalaltaan laulamaan kirkossa Adolphe Adamin Oi joululy?t?. Lojaali lapsi tekee tietenkin parhaansa.

Ohjaaja haluaa kuvittaa tilanteen. Pit?? olla kirkko ja urkuparvi. H?n heitt?? pojan n?kym?tt?miin n?ytt?m?n kattoon. N?ytt?m?? hallitsee pieni kirkkokansa. Oswaldille t?m? hetki on yhden tien p?? ja toisen alku, kirkkokansalle vain pys?kki korvessa. Vaikka Oswald ep?toivoisesti viel? takertuu is?n valheisiin, ei h?n en?? voi olla n?kem?tt? niit?.

Ei Magnus Nilsson tarinallaan maailmaa mullista, ei kerro edes pient? uutista. Mutta h?n jakaa jotakin todellista, monelle kipe?n tuttua ja eletty?. Kansallisteatterin tarina oli kuitenkin hidas ja haalea hienoista n?yttelij?ist? huolimatta.

Vivian – Vivi-Ann

Sisko Istanm?en n?ytelm?ss? Liian paksu perhoseksi on rooli nimelt? Vivian eli Viivi. Virheess? on samoin rooli nimelt? Vivi – Ann. Ja miten ollakkaan roolit ovat selv?sti sukua kesken??n.

Saision Vivi-Ann on Hugo Simbergin haavoittunut enkeli Tampereen tuomiokirkon freskosta. Istanm?en Viivi ei voisi olla kauempana freskosta, mutta – toden totta – h?n on Saision Vivi-Annin sisar.

Saision Vivi-Ann on viaton tytt?rukka, jonka omaan mulkkuunsa rakastunut mainosmies Kalervo raiskaa. Ei fyysisesti vaan paljon syvemm?lt?. Istanm?en Viivin raiskaa oma ?iti. Siin? Viivi asettuu kohtalotovereidensa loputtomaan joukkoon.

Uhrin osa on autuas. Eik? se ole totta. Ainakaan kokonaan.

Is?n syntym?p?iv?

T?n??n on is?ni, Vaito Kaijanahon 79. syntym?p?iv?. Tosin h?n ei ole sit? en?? viett?m?ss?. H?nelle kutsu k?vi marraskuussa 1980.

Se ei tapahtunut odottamatta – oikeastaan p?in vastoin. K?yt?nn?ss? h?n oli ollut kuollut minulle jo vuosia t?t? ennen. Viimeisen kerran h?net n?in elo – syyskuun vaihteessa vuonna 1970.

Vaikka is?ni ei ole ollut el?m?ss?ni fyysisesti l?sn? yli 35 vuoteen, h?n on ollut mukanani. Kuolemansa j?lkeen melko intensiivisestikin.

T?m?n runon kirjoitin joskus 80 – luvulla.

Pitk??n kellastuivat el?m?si lehdet
ent? min? -minulle joko sateet ovat alkaneet?

On tyrm??v??

kohdata kuolema. Yll?tt?en ja siell?, miss? ei sit? osaa odottaa.

Ajatuksia her??. El?m?st? ja kuolemasta yleens? ja tuosta poismenneest? erityisesti. Mit? tapahtui? Mit? sit? ennen? Milt? h?nen l?heisist??n tuntuu? Kyll?h?n sen voi kuvitella, mutta ei tiet??. Oikeasti.

El?m? on hauras, vaikka se tuntuukin ikuiselta. Tied?n, ettei se ole ikuinen, mutta sit? on mahdoton todella ymm?rt??. Nuori mies, minua yli kaksikymment? vuotta nuorempi. Energinen, hyv?kuntoinen ja kuitenkin sairauskohtaus h?net niitti. Odottamatta, lopullisesti.

Sellaista on el?m?.

Lep?? rauhassa, Marko.

1. muistiinpano

Tervetuloa WordPress minun sivustolleni! Taistelu oli pitk?, mutta kesytin sinut. T?m? on vasta alkua; Odota, kunhan p??sen paremmin k?siksi sisikuntaasi. Siin? voi muotosi muuttua. Aika paljon – luulisin.

Mutta nyt p?? on avattu ja auki pysyy!

ps. Onnea Maijalle huomisen johdosta!