Kävin uimassa

Peurungassa . Paikka on hieno, monenlaisia kunnonkohennuspisteitä eri puolilla kupolia.

Mutta minä se vain uin. Paitsi että kesken kaiken jouduin keskelle vesijumppaa. Jännittävää. Siinä mummojen ja pappojen keskellä tuli kunto mitatuksi ja kevyeksi havaituksi. Ja sitten minulta loppui energia. Kirjaimellisesti. Iski hypoglykemia. En aamulla insuliinia annostellessani tullut ajatelleeksi päivän rehkimistä vedessä. Onneksi oli takin taskussa rypälesokeripastilleja.

Peurungan uima-allas on lenkki. Mittaa sille kertyy 100 metriä. Keskellä on jumppa- ja hierontapisteallas ja lastenallas.

Lenkkialtaassa vesi virtaa. Vastavirtaan uiminen oli haaste. Jaksoin vesijumpan lisäksi uida vain 400 metriä, joista niistäkin 200 virran mukana.

Että sellainen seikkailu.

Iloinen talo

Teatterikone, Näyttämö Lutakko 15.1.

Alkuperäisteksti: Kreetta Onkeli
Dramatisointi ja ohjaus Mika Terävä
Rooleissa: Annu Sankilampi, Jouni Huhtaniemi, Hanna Pulkkinen ja Minna Tuomanen.
Puvustus: Päivi Hirvi
Lavastus: Työryhmä
Musiikki: Aaro Vuotila
Tuotanto sekä äänisuunnittelu- ja ajo: Mikko Kokki
Tuotanto sekä valosuunnittelu- ja ajo: Matti Koistinen
Graafinen suunnittelu: Jukka Kaikkonen

Lapsen näkökulmasta kerrottu tragikoominen selviytymiskertomus, sanoo käsiohjelma.

Mistä Iloiseen taloon tulee komiikka? Tragiikkahan on ilmeinen. Autossa asuminen ei varmaan kovasti naurattanut. Ei myöskään umpihumalaisen äidin autollatoikkarointi pitkin Joutsan ja Luhangan – ja oliko siinä vielä Sysmä ja Hartolakin? – öisiä teitä. Eikö häpeä ja arvottomuuden tunne takerru niin tiukasti, ettei paluuta ole? Missä siinä on komiikkaa?

Onko se ulkopuolisen katse, joka näkee naurettavuuden. Etäisyys on ulkopuolisen suoja. Vai oliko se naapurin täti, joka tarjosi turvaa ilman nöyryyttämistä. Voisiko lapsi sen turvin säilyttää minuuttaan niin paljon, että näkisi elämänsä absurdin koomisuuden? Tai onko kyseessä aikuiseksi kasvaneen lapsen katse taaksepäin, kun toipuminen on alkanut? Ehkä äidin kyky nähdä itsensä, elämänsä Jekyll ja Hyde – peli ja uskallus nauraa itselleen. Äiti oli ilmeisen lahjakas ihminen.

Jotakin poikkeuksellista Iloisessa talossa on täytynyt olla, että sen hullunmyllystä lapsi voi selvitä.

Teatterikone kartoittaa olennaiset maamerkit Ruutin ja Birgen kivisellä tiellä kohti aikuisuutta. Esitystä katsoessani mietin, olisiko kannattanut pysähtyä jonnekin pidemmäksi aikaa, katsoa tarkemmin joitakin tapahtumia. Esityksen jälkeen totesin, että ei, näin on hyvä.

Ruutin ja Birgen tarina tuli kerrotuksi rauhassa, myötäeläen. Taivastelulle ja sosiaalipornolle esitys ei tarjonnut pikkusormen kynttäkään. Itse asiassa esityksen tyyli oli suorastaan pidättyvä. Perheen sosiaalista ympäristöä katsotaan lapsen paljastavin silmin. Ja ne silmät näkivät paljon.

Esityksen sydän on Ruut ( Annu Sankilampi ). Muita henkilöitä esittivät Hanna Pulkkinen, Minna Tuomainen ja Jouni Huhtaniemi. Tarinassa on paljon henkilöitä, mutta he kukin saivat arvoisensa tulkinnan. No, Jouni Huhtaniemen Mummo toi kyllä kovasti mieleen Hannu-Pekka Björkmanin Suomen hevosessa, mutta muuten henkilökuvat tuntuivat varsin autenttisilta.

Oli minulla esityksen jälkeen mielessäni yhtä ja toista, jonka olisi voinut tehdä toisinkin. Mutta se on toisarvoista. Tarina oli tärkein, ja se sai mittaisensa tulkinnan.

Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä viime viikonloppuna esitys palkittiin kiertopalkinnolla.

Iloisen talon esityksistä voi etsiä tietoa Teatterikoneen sivustolta.

Kuin tuhka tuuleen

Hietaman nuorisoseuran näyttämö, ensi-ilta 28.1.
Kuin tuhka tuuleen - näytelmän käsiohjelman kansi
Ohjaus: Martti Hakkarainen
teksti: Rauli Jokelin ja Panu Raipia
lavastus: Veikko Suopellonmäki
puvustus: Ulla Parantainen
tekniikka: Seppo Rautiainen
rooleissa: Taina Myyryläinen, Pirjo Kokko, Tarmo Kokko, Veikko Sahanen, Arttu Laatu, Ilona Ukkonen, Kimmo Myyryläinen, Tuula Nieminen, Sinikka Sahanen ja Esko Saavalainen.

Käsillä oleva teksti on tuore, kantaesitetty Tampereen komediateatterissa 2004. Tarina sellaisenaan ei maailmaa mullista: Amerikkalaiskonnat haluavat pestä rahaa ja salakuljettavat sen ruumisarkussa Suomeen. Tapahtumain näyttämönä on heikosti kannattava hautaustoimisto, jota pitää kaksi kultaisessa keski-iässä olevaa sisarusta ja heidän veljenpoikansa. Tarinassa olennaista ovat käänteet ja eteneminen eivät niinkään henkilökuvat tai pohdinnat. Joissakin tilanteissa tapahtumat etenevät ehkä kuitenkin turhan “lyhyen kaavan” mukaan.

Hietamalle näytelmän ohjaa Martti Hakkarainen – kuten jo pari aiempaakin. Mara on epäilemättä parhaimmillaan juuri tällaisen tekstin kimpussa. Hänen tarinankertojan lahjansa, huolellisuutensa ja tarkka näkemyksensä pääsevät oikeuksiinsa.

Pariin yksityiskohtaan haluaisin kuitenkin kiinnittää huomiota. Honey (Tuula Nieminen) taitaa olla erityisen herkkä virtsatietulehduksille, koska jakun vähentäminen altistaa hänet sairastumiselle. Vakavammin puhuen, tekstin kirjoittajat varmaankin näkivät sielunsa silmin Honeyn vähemmissä vaatteissa kuin Hietaman yleisö. Ja tuskin hietamalaiset siitä hirveästi pahentuisivat, vaikka heille tarjottaisiin hiukan rohkeampi Honey.

Toinen yksityiskohta on esityksessä ollut laulu. En tiedä oliko se tekstissä, mutta epäilen, että ei ollut. Laulu lähestyy elämää kovin erilaisesta näkökulmasta kuin tämä näytelmä. Kyllä siihen tilanteeseen laulu sopii – etenkin kun Taina Myyryläinen laulaa hyvin, mutta minä olisin valinnut jotain muuta. Sinällään tämä hartaushetki piti sisällään houkuttelevia mahdollisuuksia.

Näyttelijäntyössä kokemus jylläsi. Pääpari eli sisarukset Camilla (Taina Myyryläinen) ja Aurora ( Pirjo Kokko ) hallitsivat näyttämöä suvereenisti. Veikko Sahanen oli hieno hiirulainen ja Esko Saavalainen poliisina kuin pamppu kädessään syntynyt. Jo viime talvena bongasin Tarmo Kokon jykevän hahmon. Miehessä on ainesta näyttämölle. Yhteistyö Tuula Niemisen kanssa sujui mallikkaasti.

Jälleen kerran tuli todistetuksi, ettei ole pieniä ja suuria rooleja, vain pieniä ja suuria näyttelijöitä. Näytelmän pääkonnan Tom Dudleyn apureina Kimmo Myyryläinen (Frank) ja Ilona Ukkonen (Eddy) tekivät muutamalla repliikillä roolit, jotka vahvasti vaikuttivat näytelmän ilmeeseen ja onnistumiseen. Kekseliästä ja läsnäolevaa näyttelijäntyötä

Arttu Laatu (Tom Dudley) ja Sinikka Sahanen (poliisi Anneli Ahde ) olivat minulle uusia tuttavuuksia. Laatulle Tom Dudley istui hyvin ja uskoisin näiden molempien tulokkaiden kehittyvän, kunhan he tulevat tutummiksi yleisön kanssa.

Kuin tuhka tuuleen on kevyt ja hauska näytelmä. Sillä ei maailmaa muuteta, mutta se luo huumorin valoa sydäntalven pimeyteen. Esitysajoista löytyy tietoa täältä .
Update: Lisäsin kuvan esityksen käsiohjelman kannesta.

Ad*Astra: Mie jätän tämän rakkauen ja häpeän

Valokuvassa Johanna Ahonen, kuvaaja Seija HakkarainenNäin tämän esityksen Näyttämö Lutakon avajaisissa 13. tammikuuta. Valokuvassa Johanna Ahonen, kuvaaja on Seija Hakkarainen.

Soolonäytelmä on aikamoinen haaste yhtälailla tekijöille kuin yleisöllekin. Haastetta vielä terävöittää se, ettei teksti muodosta yhtä tarinaa, vaan koostuu useista. Käsillä oleva esitys on sananmukaisesti henkilögalleria. Rosa Liksomin lyhyet, rosoiset henkilökuvat ovat kuin veistoksia. Lakonisia, provosoivan kulmikkaita kuvia ihmisistä ja heidän maailmastaan. Huumoria niissä toki on myös, mutta se on sysimustaa.

Esityksen maailma on kylmä, itsekkäiden, yksinäisten ihmisten maailma. Tarinoiden miehissä elää sitkeä naisviha. Mies kilpailee vastasyntyneen kanssa vaimostaan ja lähettää hänet Mooseksen tavoin jokea pitkin maailmaan. Hän metsästää naisia konkreettisesti. Miksi poron saa tappaa, mutta ei ihmistä?

Esitys noudattelee tekstin korutonta linjaa. Musta näyttämö, pöytä, vähän rekvisiittaa. Työryhmä Seija Hakkarainen (ohjaaja) ja Johanna Ahonen (näyttelijä) luottavat tekstiin. Ja se on hyvä.

Aika voimakas vieraannuttava tekijä on ristiriita usein kulmikkaiden ja jäyhien miesroolien sekä niiden esittäjän, nuoren naisen välillä. Mutta tämäkin seikka lopulta toimi esityksen onnistumisen hyväksi.

Tänne, lähes kolmen viikon päähän esityspäivästä, on kulkenut mukanani pari veistosta. Minua kiusaa se, etten muista enempää. Luullakseni tässä on yksi esityksen pulma. Itse kukin henkilökuva oli hyvin tehty, huolella analysoita ja toteutettu. Mutta kun näitä on peräkkäin isohko määrä, ne uhkaavat kadota toistensa taakse.

Esitykset jatkuvat Vakiopaineessa aina helmikuun 9. saakka.

Itkupilli

Uskomatonta, mutta totta. Herra Niinistö itkee likaisesta vaalikamppailusta. Ja miksi? Siksi, että hän joutuu puolustamaan käsityksiään. Presidenttiainestako tällainen rimpula, tuskin.

Keskustalaiset näyttävät kiltisti marssivan johtonsa komentojen mukaan. Olisi mielenkiintoista nähdä, olisivatko kokoomuslaiset tehneet vastaavan, jos Niinistö olisi pudonnut. Epäilen, että eivät.

Sumutusta

Keskisuomalainen käy presidentinvaalikamppailua omalla tavallaan. Luonnollisesti puffaa Niinistoä sen kun ehtii.

Vesa Somppi
kirjoittaa ( ja viittaa ehdokkaiden julkkistukijoihin) : Halonen on kerännyt enemmän nimiä, mutta Niinistön tukijat ovat kovemman luokan tekijöitä. Hän pongaa Halosen listalta Aki Kaurismäen, Ismo Alangon, Jani Sievisen ja Ewa Wahlströmin. Ja hylkää loput kommentilla: Suurin osa”julkkiksista” on suurelle yleisölle tuiki tuntemattomia.

Hmmm, keitähän nämä suurelle yleisölle tuiki tuntemattomat “julkkikset” mahtavat olla.

Tarjan sivustolla blogia näyttävät pitävän Aleksi Bardy, Anja Snellman ja Hilppa Kimpanpää.

Tarjaa ovat ilmoittautuneet tukemaa mm. Karita Mattila, Jorma Uotinen, Kaija Saarikettu, Ilkka Alanko, Pedro Hietanen, Hector, Maarit ja Sami Hurmerinta, Chydeniukset Jussi ja Kalle, Jarkko Martikainen, Timo Rautiainen, Kaija Koo, Ile Kallio, Kaija Kärkinen, Tapani Kansa, Pekka Kuusisto, Iiro Rantala, Heikki Salo, Hannu-Pekka Björkman, Neil Hardwick, Sari Havas, Riitta Havukainen, Kaisa Korhonen, Krisse Salminen, Vesa Vierikko, Eija Vilpas, Marco Bjurström, Virtasista Jukka ja Ville, Outi ja Ilkka Heiskanen, Laila Hirvisaari, Pentti Holappa, Arto Paasilinna, Leena Lehtolainen, Mirkka Rekola, Kaari Utrio …

Käy itse katsomassa, ketkä muut ovat jääneet Vesa Sompille tuntemattomiksi.

Muista äänestää

Tarja Halosen numero 9 presidentinvaalissa 2006 Vaikka presidentillä ei ole toimivaltaa hyvinvointivaltion suhteen, ei työllisyyden ja vielä vähemmän työn maailmanmarkkinahinnan suhteen, meillä äänestäjinä on. Tosiasiassa äänestämme enemmästä kuin vain presidentistä.

Ääni Niinistölle on ääni thatcherismille, ääni terveydenhollon rappeutumiselle, ääni kuntien ahdingon kiristämiselle.

Numero 9 äänestyslipussa on kannanotto solidaarisen yhteiskunnan puolesta, kannanotto tasa-arvon puolesta, kannanotto inhmillisen yhteiskunnan puolesta.

Muista äänestää ja äänestäessäsi ajattele, mikä on sinulle todella tärkeää!