Ahneuden ääni

Antti Herlin laukoi nähtävästi sekä omia että suomalaisen elinkeinoelämän käsityksiä Suomen taloudesta radiossa tänään: -Veroja alennettava heti. -Työehtojen sopiminen yrityksiin. -Jos rauhattomuus (=lakot) yleistyvät, toiminta siirretään maihin, joissa on rauhallista.

Suorasukaista, paljasta puhetta. Jos joku vielä kuvitteli, että konsensuksella olisi jotakin käyttöä, hän erehtyi. Tämä on konfliktiyhteiskunta, eikä Herlin kavereineen ujostele.

”Pakkolaki”

Tämä kirjoitus syntyi alun perin Antti-Juhani Kaijanahon blogin kommenttilaatikossa. Päätin kuitenkin tuoda sen omaan blogiini, koska siitä tuli aika pitkä ja se kommentoi vain osin Antti-Juhanin kirjoitusta.

  1. Keskustelu potilasturvallisuudesta työtaistelutilanteessa on tarpeetonta. Siitä on olemassa selkeät määräykset. Potilasturvallisuudesta vastaavat kunnat, kuntayhtymät ja viime kädessä valtio.
  2. Nyt kysymyksessä oleva laki ei potilasturvallisuutta takaa, päinvastoin se vaikeuttaa käsillä olevan työriidan sovittelua, todennäköisesti pitkittää mahdollista työtaistelua ja siten heikentää potilasturvallisuutta pitkäksi aikaa.
  3. Valtio on tosiasiallisesti osapuoli tässä työriidassa, koska juuri valtio sanelee ne rajat, jonka puitteissa kunnallinen työmarkkinalaitos voi neuvotella. On hyvin arveluttavaa, että valtio puuttuu sääntöihin antaakseen neuvotteluedun edustajalleen.
  4. En minä halua, että kenenkään henki tai terveys vaarantuu tämän työriidan vuoksi. Päinvastoin, minulla on läheisiä ihmisiä, joiden hyvinvointia mahdollinen työtaistelu uhkaa välittömästi. Minä vastustan kuitenkin sitä, että valtio – sen sijaan, että vastaisi selkeästi säädetystä velvoitteestaan – ryhtyy pelaamaan sillä. Toimillaan valtio luo tilanteen, joka saa kamreerit hykertelemään. Työtaistelutilanteessa palvelutaso ja kustannukset ovat sopivalla tasolla ja säästöjä syntyy. Ihan kiva neuvotteluasema, mutta ei lupaa hyvää sairaille.
  5. Mitä tulee itse palkkakiistaan, se ainakin osaksi johtuu julkisen sektorin vastaisesta ideologiasta. Oletus ”aliresursointi == tehokkuus” on väärä. Ei yhteiskunnassakaan voi loputtomasti tehdä mielivaltaisia toimenpiteitä; Virheet kostautuvat ja lyhytnäköinen kikkailu käy pitkän päälle todella kalliiksi. Näiden virheiden äärellä olemme juuri nyt ja Vanhasen hallitus näyttää äheltävän niitä lisää.

Viulunsoittaja katolla

Esitys lauantaina 29. syyskuuta 2007 kello 19.00

Ohjaus ja koreografia Mikko Rasila

Kapellimestari Jyrki Heikkilä

Lavastus Risto Nykänen

Puvut Merja Levo

Hius-ja meikkisuunnittelu Juha Tolonen

Rooleissa

Tevje Mikko Kauranen
Golde Taina Reponen
Tzeitel Marjaana Kuusniemi
Hodel Raisa Vattulainen
Chava Kolina van den Berg
Shprintze Laura Hauta-aho/Heta Laiho
Bielke Hanna Logren/Verna Martikainen
Jente Anneli Karppinen
Motel Kamzoil Aaro Vuotila
Perchik Joni Leponiemi
Lazar Wolf Jorma Böök
Mordcha Hannu Lintukoski
Rabbi / konstaapeli Jouni Innilä
Mendel, rabbin poika Markus Linja
Avram, Sasha Henri Halkola
Nachum, viulunsoittaja katolla Pete
Rahikainen
Isoäiti Tzeitel Minna Aro
Frume-Sarah Marjukka Ihalainen
Fedka Jukka-Pekka Mikkonen
Viulunsoittaja Antti Heerman/Ville Ojanen

Tarinasta

Viulunsoittaja katolla on musikaali ihmisistä monenlaisten paineiden puristuksessa. On juutalaisyhteisö tiukkoine sosiaalisine sääntöineen. On köyhä maitomies Tevje, joka on viiden tyttärensä kanssa liemessä, koska viidet myötäjäiset ylittävät hänen mahdollisuutensa. Ja on ulkomaailma, joka uhkaa juutalaisyhteisöä monin tavoin.

Juutalaisyhteisö oli tuolloin – eli noin runsas sata vuotta sitten – hyvin patriarkaalinen eli isän valta perheessä oli ehdoton. Itse asiassa asian laita oli sama niin Ukrainassa, Venäjällä kuin koko Euroopassakin.

Mutta ajat muuttuvat, auktoriteetteja asetetaan kyseenalaisiksi ja uudet tuulet saavuttavat myös maaseudun eristäytyneet juutalaiskylät. Tevje ja koko Anatevkan väki kohtaavat uuden ajan arkisessa elämässään. Isän tahto ei enää olekaan laki, vaan tyttärien tahto haastaa sen loppujen lopuksi niin pitkälle, ettei sovittelu ja joustaminen enää ole mahdollista.

Kaikkea tätä kehystää vähemmistöväestön ja enemmistöväestön vaihtelevan jännittyneet suhteet. Hyvinä aikoina ollaan ystäviä, vaikeina vihollisia. Vähemmistöllä ei ole oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin hakea tukea identiteetistään ja kansansa traditioista.

Viulunsoittajan suurena kehyksenä on uhkaava etninen puhdistus, joka lopulta tapahtuukin. Juutalaiset häädetään kodeistaan ja karkotetaan Venäjältä. Varsinainen etninen puhdistus ei suinkaan ole seurausta väestöryhmien välisistä suhteista vaan poliitikot käyttävät hyväkseen olemassa olevaa jännitettä.

Esitys

Sinällään, etenkin irrotettuna sisällöstään, esitys oli sujuva, visuaalisesti mielenkiintoinen ja viihdyttävä. Musiikki soi kohtuullisesti, vaikka haparointia ja kompurointiakin toki tapahtui. Tanssia oli paljon, mikä oli toki odotettavissa, kun ohjaaja on koreografi. Ja Viulunsoittaja antaa mahdollisuudet suurille ja näyttävillekin koreografioille.

Minä useimmiten pidin koreografi-ohjaajan luomasta tyylistä. Joskus tosin tuli mieleeni, onko tarpeen täyttää kaikki koreografian mentävät kolot. Välillä yksinkertainen on tehokasta.

Muutama seikka kuitenkin jäi kaivelemaan mieltäni.

Tevjen tyttäret, etenkin Hodel ja Chava, olivat kovin agressiivia. Minun on vaikea uskoa, että juutalaisperheen tytär olisi sata vuotta sitten käyttäytynyt epäkunnioittavasti isäänsä kohtaan, puhumattakaan että olisi karjunut hänelle. Asialla on merkitystä, koska eräs draaman perusteemoista on yhteisön sosiaalisten normien kyseenalaistaminen.

Henkilöohjaus ei muutenkaan ollut esityksen vahvuuksia. Monin paikoin näyttelijät puhuivat tekstiään vailla suhdetta sanottavaansa oikoen mutkissa. No sanottakoon kuitenkin, että näyttelijäntyö oli kaikenkaikkiaan aivan kelvollista.

Juutalaisissa häissä miehet ja naiset istuvat, juhlivat ja tanssivatkin erillään. Perchik haastaa tämän tradition tanssimalla Hodelin kanssa. Kohtauksessa on hieno koreografia, jossa miehet komeasti loikkivat olemattoman aidan yli. Kökköä.

Hääjuhlien eräs kohokohta on pullotanssi, jossa kylän nuoret miehet tanssivat päänsä päällä vajaa viinipullo. Ideana on olla pudottamatta pulloa tanssin kuluessa. Tässä esityksessä näimme todellisia virtuooseja: Pullo ei pudonnut vaikka se oli kallistunut lähes 45 astetta. Eli jos huijaa, ei pitäisi antaa huijauksen paljastua.

Konstaapeli on tässä esityksessä alusta pitäen hyvin uhkaava henkilö. Kuitenkin hänen pitäisi olla ystävällisissä väleissä Tevjen kanssa. Minusta tässä menetetään mielenkiintoinen vastuu-ongelma ( Ongelma eivät ole pahat ihmiset, vaan hyvät, jotka eivät tee mitään.). Toisaalta juutalaisiin kohdistetun väkivallan kuvaus on aneemista ja epäloogista.

Viulunsoittaja on taitavasti rakennettu. Siinä vakavat ja hilpeät ainekset lomittuvat oivallisesti pitäen kokonaisuuden ilmavana, mutta antaen tilaa traagisille sävyille. Sama ei oikein onnistunut tämän esityksen kanssa. Ohjaajako ei luottanut tekstiin riittävästi, kun oli ympännyt esitykseen kesäteattereista tuttua ylenpalttista viinanlotrausta. Kapakkakohtaukseen se toki kuuluu, mutta nyt sitä oli siellä ja täällä. Toisaalta traagisille kohtauksille ei liiennyt riittävästi tilaa eikä niitä rakennettu kunnolla. Se söi näiden kohtausten painoa ja koskettavuutta. Salissa tämä kuului yleisön hörähtelynä asioille, joissa ei ollut mitään hauskaa.

Lopun Anatevka – lauluun osallistuvat myös sotilaat. Eikö heidän pitäisi edustaa vastapuolta?

Ja taas saimme punaiseksi värjättyä savua viimeiseksi kuvaksi kuten viimesyksyisessä Cabaretissakin. Nyt tämä efekti on paremmin perusteltavissa kuin viimeksi, mutta silti: tekstin mukaan kyläläiset myivät talonsa ja omaisuutensa. Kuka osti talot polttaakseen ne? Olisihan ne voinut polttaa maksamattakin.

Näyttelijät ja roolit

Viulunsoittaja on hyvin pitkälle Tevjen näytelmä. Ja Mikko Kauranen on roolin mittainen näyttelijä. Tyttäristä Marjaana Kuusniemen Tzeitel ja Raisa Vattulaisen Hodel olivat eniten mieleeni.

Aaro Vuotila Motelina oli konstailemattoman tyylikäs. Hän liikkui ja lauloi hyvin. Samaa voi sanoa Joni Leponiemestä Perchikinä. Jorma Böök muhkeana teurastajana Lazar Wolfina oli hieno. Ja tietenkin Anneli Karppinen oli suvereeni Jente.

Ja vielä yksi henkilö: Nachum, Pete Rahikainen liikkui todella hienosti. Hän on koko näytelmän keskeinen metafora, ihmisen elämän arvaamattomuuden, sen ilojen ja murheiden kuva.

Kaiken kaikkiaan Viulusoittaja katolla on kelpo musikaali myös Jyväskylässä.

Hauhon kesäteatterin Tukkijoella

Kristiina Lauttia Maijan roolissa
Maija – Kristiina Lauttia

Hauhon kesäteatterissa 26.07.2007

Teksti … Teuvo Pakkala
Musiikki… Oskar Merikanto
Ohjaus … Timo Mäkinen
Musiikin ohjaus … Jukka Saarman
Puvustus ja tarpeisto … Heljä Arvola, Minna Verho
Lavasterakenteet … Lautsian kartanoteatteri ry
Äänentoisto … Johannes Riska
Haitarimusiikki … Reijo Salminen

Rooleissa

Turkka… Tero Ruukki
Tolari … Erkki Virtanen
Huotari … Pekka Verho
Kasuri … Pertti Mikkola
Oterma … Aimo Särkijärvi
Tukkilainen… Matti Lind
Tukkilainen … Matti Jarho
Maija, kaupustelija… Kristiina Lauttia
Pietola, talokas… Kristian Nordenswan
Katri, hänen tyttärensä… Sari Mäkinen
Anni, mökintyttö … Maria Mäki-Uuro
Rättäri … Veijo Metsoila
Pölhö-Kustaa… Marika Laine
Poro-Pirkko… Heljä Arvola
Pahna-Maija … Heidi Helkiö
Leena… Tuula Maaniittu
Karjapiika… Marion Arvola
Renki-Pekka… Minna Helkiö
Kylän tyttöjä …Minna Helkiö, Aino Verho, Minna Verho

Tukkijoella on suomalaisen kansanteatteriperinteen kulmakiviä. Se kantaesitettiin vuonna 1899 Suomalaisessa teatterissa. Ja jo tuolloin se herätti ristiriitaisia tunteita: yleisö rakasti ja kritiikki vihasi. Minun vanhempieni sukupolvelle Tukkijoella sisältää runsain mitoin maalaisnostalgiaa. Mutta meille, jotka olemme kaupungissa syntyneet ja kaupungissa elämämme eläneet, ei tämä nostalgia enää elä samalla tavalla. Siksi esityksen rakennusaineksista draama nousee jälleen tärkeimmäksi.

Tukkijoen draaman lähtökohta on sinällään mielenkiintoinen: On suuri tila vailla jatkajaa, nuori perijätär ja kaksi kosijaa. Pitäjän keisari ja tukkipomo. Toinen heistä on konna. Mutta kumpi? Katsoja tietää, mutta näytelmän henkilöt eivät.

Kantaesityksen alla tekstin kimpussa on ollut monta kokkia: Itse Pakkalan lisäksi ohjaaja Bergbom ja dramaturgi Jalmari Finne. Laulujen tekstejä kirjoittivat Larin-Kyösti, Otto Manninen ja Kaarlo Halme. Laulut sävelsi Oskar Merikanto. Ennen ensi-iltaa Bergbomin sanotaan arvelleen, että näytelmää esitettäisiin 5 kertaa. No, todellisuus löi arviota korville. Kantaesitys säilyi ohjelmistossa useita vuosia ja esityskertoja kertyi yli 100. Ja loppu onkin sitten historiaa.

Hauhon esitys

Hauhon kesäteatteri on Lautsian kartanon rantamaisemassa. Juuri siellä, mistä perinteisen kesäteatterin odottaakin löytävänsä. Näyttämökuvassa olennainen on järvi, kaislikko, rantakoivikko sekä punamullatut ja harmaantuvat rakennukset. Näyttämö pysyy järvestä huolimatta hyvin koossa ja on jopa kohtalaisen intiimi.

Lavastuksessa ensimmäisenä pistää silmään Pietolan päärakennus. Ollakseen mahtitilan ylikalliiksi tullut uudisrakennus se on todella vaatimaton. Ehkä ohjaajan ja lavastajan olisi kannattanut raapia päätään hieman pidempään miettiessään, miten luoda mielikuva suuresta talosta. Talosta, joka on saattanut rakentajansa konkurssin partaalle.

Visuaalisen suunnittelun toinen puoli eli puvustus sen sijaan toimi hyvin. Tyyli oli tietenkin uskollinen perinteelle. Mutta puvustus tuki hyvin roolihahmoja ja draaman jännitteitä.

Varmaankin puuttuvan kaluston vuoksi äänisuunnittelussa oli tehty ratkaisu, että musiikki kulki äänentoiston kautta, mutta dialogi ei. Ratkaisu tuotti tiettyä tasapainottomuutta, sillä dialogi näissä olosuhteissa jää pakostakin pieneksi ja erot näyttelijöiden henkilökohtaisissa taidoissa korostuvat.

Musiikki on olennainen osa tätä näytelmää. Se on tuttua, jopa kiusallisellakin tavalla. Metsäradio pyrki mielikuviin mukaan ( ”Kyllä niitä honkia humisee…” ) ja vaikka se näytelmän teemaan osuukin, en olisi siitä piitannut. Ehkä uskollisuus perinteelle ei palvele tässä tapauksessa parhaiten kokonaisuutta. Sinällään laulaminen toimi kohtuullisesti – ryhmässä on hyviä laulajia. Musiikin ohjauksesta vastasi ammattimies, Jukka Saarman.

Tukkijoella – tekstissä on 19 nimettyä roolia ja näiden lisäksi vielä leegio nimeämättömiä. Näin ison joukon miehittäminen on melkoinen haaste ryhmälle kuin ryhmälle ja kompromisseja on pakko tehdä. Usealta ryhmältä miehet loppuvat kesken ja naiset joutuvat esittämään miehiä. Hauhon kesäteatterissa rooleihin sopivia miehiä näytti riittävät hienosti. Ja ne kohdat, joissa nainen joutui esittämään miestä toimivat hyvin. Vasta käsiohjelmasta hokasin, että Pölhö-Kustaan näyttelijä olikin tyttö eli Marika Laine! Hyvä Marika!

Pietola ( Kristian Nordenswan ) on roolina etenkin näytelmän alussa ristiriitainen. Toisaalta hän on äkeä isäntä, jota palkolliset pelkäävät. Toisaalta taas suruunsa uponnut leski, jolta elämän ohjat ovat karkaamassa; Masentunut, suorastaan saamaton. Mutta Kristian Nordenswan luovi hienosti nämä karikkoiset vedet.

Nuoret miehet Turkka ( Tero Ruukki ) ja Huotari ( Pekka Verho ) täyttivät paikkansa myös hyvin. Turkka oli juuri sillä tavalla vahva, että hänen varaansa voi huoletta laskea Pietolan tilan ja tyttären tulevaisuuden. Samoin Huotari on toimen mies, jolla kuitenkin on silmää myös keveämmille asioille. Huotarin ja Annin ( Maria Mäki-Uuro ) rakkaustarina elää ja sykähdyttää. Anni on yksi näytelmän kulmakivistä ja Maria Mäki-Uuro vastaa haasteeseen hienosti.

Näytelmän ns. subretti- eli koominen pari on kaupustelija Maija ( Kristiina Lauttia ) ja Tolari ( Erkki Virtanen ). Kristiina Lauttia antaa Maijalle räiskyvän temperamentin ja värikkään persoonallisuuden. Tolari puolestaan ui syvällä ja hartaasti kuin ainakin oikea suomalainen mies. Siinä missä Annin ja Huotarin suhde etenee nautinnollisesti flirttaillen, Maija ja Tolari ovat kuin toisiaan puoleensa vetävät vastakohdat. Mutta Maijan rooli ei rajoitu vain tähän temperamenttisen naisen ja verkkaisen miehen suhteeseen, vaan Maija tuo tärkeää energiaa koko draamaan.

Rättäri ( Veijo Metsoila ) on roolina yksiselitteinen roisto. Hän ja hänen seurakuntansa saarnaavat hanakasti 10 käskystä ja rikkovat antaumuksella niitä kaikkia. Mistähän muuten johtuu, että kirjailijat niin mielellään pukevat pahimmat roistot papin kaapuun? Veijo Metsoila kantaa hyvin lipevän kieroilijan tyypin ja tuo inhimillistä lisäulottuvuuttakin rooliin.

Kaikenkaikkiaan Hauhon kesäteatterin Tukkijoella tarjoaa sitä, mitä useimmat ihmiset kesäteatterista etsivät: perinteitä, aitoa kansanteatteria, viihtymistä ja kesäillan lumoa. Ja saapa siitä halutessaan ajattelemisenkin aihetta.

Ps. Näytelmän käsiohjelma on todella upea. Hienoimpia, mitä olen aikoihin nähnyt.

Kas niin Mimmi

Teatteri Eurooppa neljä 27.6. 2007

Teksti Agapetus
Sovitus ja ohjaus Erkki Teittinen
Puvustus Anu Nikkilä
Kapellimestari Jukka Pääkkönen

Rooleissa Tiina Oksanen, Maria Raatikainen, Sipriina Kauranen, Taina Reponen, Jussi Rekonen, Kauno Villberg, Jukka Pääkkönen, Martti Hakkarainen, Paavo Pääkkönen.

Teatteri Eurooppa neljä on palannut Hietamalle. Se on ilman muuta hyvä uutinen. Huono uutinen ei ole sekään, että Martinkievari on E4:n kakkosnäyttämö. Voisin kuvitella, että se antaa monessa mielessä lisää liikkumavaraa.

Kas niin Mimmi! on täysveristä Agapetusta ja samalla täysveristä Ee neljää. Esitys vie katsojat viisikymmenluvun lopulle – jotenkin teatterin omimmalle aikakaudelle. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tarinan asetelma on sellainen, että perhe Mimmi ja perhe Akseli sattuvat samaan kesänviettopaikkaan samaan aikaan. Koska vain toinen mahtuu, on sota valmis.

Tämä näytelmä voitaisiin tehdä useammassakin tyylilajissa. Itse teksti houkuttelisi kokeilemaan farssivaihdetta, mutta ryhmä on valinnut hillitymmän musiikkikomedia – tyylilajin. Eikä siinä mitään, toimii se niinkin. Tosin Agapetuksen huumori alkaa olla näinä aikoina luonteeltaan nostalgiapainotteista.

Näytelmän sovittaja Erkki Teittinen ja kapellimestari Jukka Pääkkönen olisivat mielestäni voineet nähdä hiukan enemmän vaivaa musiikin ja itse näytelmän yhteensovittamisessa. Nyt sinänsä hienot ja hyvin esitetyt laulut jäävät kovin irrallisiksi. Ne eivät sanottavasti auta draamaa, vaan paremminkin katkovat sitä. Joskus olen Eurooppa nelosen katsomossa istuessani miettinyt, miksi tämä taitava ja lahjakas porukka ei rohkeammin lähesty musikaalimuotoa. Paikallaan seisominen kehityksen virrassa on taantumista.

Minusta Tiina Oksasen Mimmi ja Jussi Rekosen Akseli olivat yllättävän tasavertaiset vastavoimat. Tiina ei minua yllättänyt, hänen potentiaalinsa tiedän jo vuosien takaa. Mutta Jussi on kehittynyt paljon. Maria Raatikainen Hilmana tekee debyyttinsä ammattinäyttämöllä hienosti. Sipriina Kauranen laulaa kauniisti ja muodostaa Tuomas Koskelan kanssa oivan lemmenparin.

Kas niin Mimmi! on taattua E4 laatua niin kohokohtineen kuin ongelmineenkin.