Lucy Jordanin balladi

Keveästi aamuaurinko hiveli Lucy
Jordanin silmää Valkean
lähiön valkeassa
makuuhuoneessa Tuhannesta

rakastajasta peittonsa kätköissä
unelmoi kunnes oranssiksi
maailma käy ja huone
pyöri pyöri pyöri

37 vuotta ja hirveä
ajatus Koskaan lämmin kesätuuli ei
hiuksiani hyväilisi matkalla
urheiluautossa Pariisiin

Puhelin soi soi soi hiljaa
isin sylissä hyräili
unilaulun suloisia
säkeitä kuin silloin joskus Mies

poissa töissä koulussa
lapset poissa päivän
täyttää niin monin tavoin
voisi Siivota

kotia hoitaa tuntikausia
kukkia alasti juosta lakkaamatta
kirkua hämärillä kujasilla
alasti kirkua

37 vuotta ja hirveä
ajatus Koskaan lämmin kesätuuli ei
hiuksiani hyväilisi matkalla
urheiluautossa Pariisiin

Hellästi katolla Lucy
Jordanin silmillä leikki
ilta-aurinko hän katsoi alas ja
naurun hyökyaalto romahti

hänen päälleen Suuri valkoinen
auto hymyilevä kaunis mies Lucy
tarttui ojennettuun käteen
niiasi syvään

37 vuotta ja hirveä
ajatus Koskaan lämmin kesätuuli ei
hiuksiani hyväilisi matkalla
urheiluautossa Pariisiin

Laulun tekijä on Shel Silvertein. Tekstiä lukiessani mieleeni tuli Lucyn kohtalotoveri Aksenti Ivanovits Popristsin eli Gogolin Mielipuoli. Aksentin elämä oli saavuttanut pisteen, jossa vain koirat puhuivat hänelle, Lucy  kohtasi pettymyksensä elämään katolla, suurella näyttämöllä suuren yleisön edessä. Siinä missä Lucyn noutaa hymyilevä kaunis mies suurella valkoisella autolla Aksenti oivaltaa, että tämä kaikki on harhaa ja hän on todellisuudessa Espanjan kuningas.

Käännökseni Lucyn balladista on karkea luonnos enkä ole yrittänytkään saattaa sitä muotoon, joka sopisi sävellykseen. Teksti on jostakin syystä pyörinyt mielessäni jonkin aikaa ja askartelin sen sunnuntai-iltapäivän ratokseni tänne.

Kun pelko peittää tulevaisuuden

Kaoottinen olo. Radiosta virtaa koko ajan Kauhajoen ammuskelu.

Miten jonkun ego ja elämänpelko voi olla noin paljon isompi kuin hänen älynsä? Miten todellisuudentaju ja kyky empatiaan voi olla noin pahoin hukassa? Epätoivoisen ihmisen viimeinen ja varmasti suurin  epäonnistuminen.

Äsken psykiatri kertoi, että kun häpeää joutuu kokemaan liian paljon, katoaa kyky tuntea häpeää. Häpeä tuhoaa ihmisen, tappaa ihmisyyden. Terveisiä vain kilpailufanaatikoille.

Palautetaan Toivo alennustilastaan helppoheikkien sumutusverhona siksi mikä se kuuluu olla: Voimaksi, jonka avulla niin nykyiset kuin tulevatkin vaikeudet voitetaan, pelot selätetään sekä luottamukseksi mielekkääseen tulevaisuuteen.

Isäni syntymäpäivä

Oli taas joitakin päiviä sitten ( 9.9.). Hänen syntymästään on kulunut 82 vuotta. Kaksi hänen nuorempaa veljeään – Erkko ja Esa – elää vielä. Juttelin heidän kanssaan puhelimessa kevättalvella äitini 80 – vuotisjuhlien tiimoilta.

Joitakin vuosia isäni kuoleman jälkeen kirjoitin hänen inspiroimanaan runon. Se on tässä:

Pitkään kellastuivat elämäsi lehdet.

Entä minä, joko sateet ovat alkaneet?

Hääkuva

Kuvassa vanhempani joulukuussa 1949. Äitini oli tuolloin 21- ja isäni 23 – vuotias. Avioliitto kesti klassiset 18 vuotta.

Isälleni ero merkitsi lopun alkua. Hän ryhtyi kokopäiväiseksi juopoksi. Näin hänet viimeisen kerran syksyllä 1970. Isäni jatkoi kipeää taivaltaan vielä 10 vuotta. Kuollessaan hän oli 54 – vuotias.

Äitini täytti viime helmikuussa 80 vuotta. Hän asuu ja elää itsenäisesti, vaikka monet vaivat häntä kiusaavatkin. Näkö on mennyt, samoin kuulo. Mutta sisu ei.

Katse vakavana tulevaan, päättäväisinä, toivoa täynnä?

Kuu,
loistava polku,
tiu’ut koleassa
helähtää.
Ei kuuluvasti,
ei

valaistu tie
veden pinnassa,
aina perille saakka.

Tämä,
uupuneen varjo
ja kyynelet
kuumasta sydämestä
kumahdellen
karun maan kamaraa ravitsemaan.

Kuu,
loistava polku veden pinnassa
valaistu aina luoksesi saakka.

28.6.2008 -> Sori, editoin tätä hiukan.

Elisenvaara

Edellisessä jutussani mainitsemani pommitus tapahtui Elisenvaarassa . Pommituksesta ilmestyy syyskuussa 2008 kirja Vaiettu Elisenvaaran pommitus

Nyt hiukan nolottaa, kun en nimeä tunnistanut äitini siitä kerrottua. Mutta toden totta, meillä kotona siitä ei liikoja puhuttu.

Nyt tunnistan erään keskustelun, joka aikanaan jäi minulle mysteeriksi. Isäni voihki lapsia täynnä olleen junan pommittamista sodan aikana. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli itse paikalla.

Elisenvaara nousi esiin mielenkiintoisella tavalla viime perjantaina. Olin katsomassa Kansallisteatterissa erinomaista Viimeinen juna länteen – esitystä. Siinä Elisenvaaran pommituksella on varsin ratkaiseva rooli. Palaan esitykseen tarkemmin, kunhan saan Helsinkiin unohtuneen käsiohjelman takaisin.

Isäni sota

Joitakin aikoja sitten kirjoitin isästäni, Vaito Kaijanahosta. Isäni ei oikeastaan koskaan puhunut sodasta. Joskus hän kertoi pitkäksi venähtäneestä varusmiesajastaan. Sen toki tiesin, ettei hän ehtinyt varsinaisesti rintamalle, kun sota päättyi.

Asia tuli puheeksi äitini kanssa pari viikkoa sitten. Hän kertoi, että vähältä se piti.
Isä oli junassa matkalla rintamalle. Junan kulku kuitenkin katkesi ilmapommitukseen asemalla, jonka nimen olen unohtanut. Tarjolla olivat kaikki sodan kauhut: putoilevia pommeja, palavia rakennuksia, joukoittain kuolleita ja haavoittuneita, sekä ihmisiä että eläimiä. Ja rakennuten sisälle palavia ihmisiä.

Isäni oli tuolloin 17. En ihmettele, ettei hän halunnut sodasta puhua. Vain unohtaa.