Vuoriston kaunotar

Tämä on lähes vuosi sitten kirjoitettu luonnos, joka on aikanaan
jäänyt saattamatta valmiiksi.

Kävin lauantaina (05.04. 2008) Kuopiossa teatterissa. Näytelmä oli Martin McDonagh’n Vuoriston kaunotar. Esitys oli Kuopion kaupunginteatterin Studiossa.

McDonaugh’n teksti on ankara ja koruton kuvaus äidin ja tyttären välisestä riippuvuudesta. En tiedä, olisiko siinä myös ripaus  Englannin ja Irlannin suhteesta.

Maureen Nolan on nelikymppinen nainen, joka elää äitinsä Meg Nolanin kanssa jossakin Irlannin syrjäseudulla. Maureen on nuorena lähtenyt kotoaan Englantiin, mutta siitä ei ole hyvää seurannut. Meg on lopulta hakenut tyttärensä takaisin kotiin englantilaisesta mielisairaalasta. Hoitojakso on ollut lyhyt, mutta seurauksiltaan raskas. Meg on sitonut Maureenin yksityiseksi piiakseen. Nyt, kun Meg on vanha ja Maureen keski-ikäinen, naiset vihaavat toisiaan. Meg pitää tiukasti kiinni ja Maureen vain toivoo äitinsä pikaista kuolemaa.

2.2.09

Teksti ja myös sen näyttämöllepano toi elävästi mieleen 60 – luvun irlantilaisen realismin. Kaikki on kovin ahdistavaa, ympäristö hyvin köyhä ja masentava. Nykyaika ja nykypaikka ovat jotakin, mistä pitää vain päästä pois. Pakeneminen on ainoa toivo. Useimmat pakenevat Englantiin, Liverpoolin kaltaisiin paikkoihin, toiset valtameren taa.

Jollakin tapaa tämä maailma muistuttaa kovin paljon myös 50 -60 – 70 – lukujen suomalaista maaseutua, josta paettiin kuka minnekin.

Kuten näytelmän nimikin sanoo, siinä on kyse naisista maailman – ja elämän – laidalla. Näytelmän päähenkilöt ovat naisia ilman miestä.  Molemma heistä ovat jo siviilisäätyynsä nähden vanhoja: äiti lähentelee seitsemääkymmentä tytär nelissäkymmenissä. Tässä maailmassa nainen ilman miestä on tuomittu kurjuuteen ja nöyryyttävään yksinäisyyteen.

Naisten välillä on tuskallinen riippuvuus ja suhde on kaikin puolin kipeä. Nuorempi nainen kokee olevansa vanhemman vankina ja pakotettu tästä huolehtimaan.  Huolehtimisvelvoite puolestaan poistaa naisen avioliittomarkkinoilta ja siten vie häneltä toivon paremmasta elämästä.

Vuoriston kaunotar on rakennettu siten, että lähes koko näytelmän ajan katsoja näkee näyttämöllä vanhan äidin, joka on vanginnut tyttärensä itseään hoitamaan ja joka parhaansa mukaan sabotoi tyttärensä pyrkimyksiä löytää mies. Lopussa kuitenkin kaikki kääntyy ylösalaisin. Mikään ei olekaan sitä, miltä näyttää. Uhri ja piinaaja vaihtavat paikkaa.

Kuopion kaupunginteatterin esityksestä en hirveästi uskalla enää näin pitkän ajan jälkeen sanoa. Esitys toimi, vaikka kieltämättä minua vaivasivat nuo aiemmin mainitsemani irlantilaisdraaman maneerit.

Muuten Kuusan kanavateatteri esittää Vuoriston kaunotarta kuluvan helmikuun ajan. Ohjaaja on mm. Teatterikoneesta tuttu Minna Tuomanen.

Viulunsoittaja Lautsiassa

Ohjaaja Jukka Saarman

Musiikin ohjaus Elina Lampainen

Koreografia Marjo Nikkilä

Tuotanto Lautsian kartanoteatteri ry

Orkesteri

Piano Katariina Kuusela

Viulu Krista Rosenberg

Klarinetti ja huilu Anna Niemi

Roolijako

Tevje Erkki Virtanen

Golde Kristiina Lauttia

Tzeitel Maria Mäki-Uuro

Hodel Elina Lampainen

Chava Henna Turunen

Jente Heljä Arvola/Eila Mehtäläinen

Motel Kamzoil Pekka Verho

Perchik Timi Pitkänen

Lazar Wolf Arto Salminen

Rabbi Aimo Särkijärvi

Mendel Veikko Pulli

Isoäiti Tzeitel Eila Mehtäläinen

Frume-Sarah Petra Liekso-Lappalainen

Konstaapeli Kristian Nordenswan

Fedka Veikko Pulli

Viulunsoittaja Marion Arvola

Viulunsoittaja katolla on monella tavalla houkutteleva
näytelmä. Se on koskettava. Se on hauska. Se on traaginen. Siinä on
hyvä musiikki. Ja se on harrastajaryhmänkin esitettävissä.

Hetki ennen esityksen alkua
Hetki ennen esityksen alkua

Nimensä
musikaali on saanut keskeisestä metaforastaan. Viulunsoittaja katolla
on tarina ihmisistä – yhteisöstä – kuilun partaalla. He eivät aina
ymmärrä olevansa siellä, mutta yhtäkaikki he voivat koska tahansa
livetä. Arvaamattomassa maailmassa tarvitaan toisia ihmisiä, yhteisöä
perinteineen ja sääntöineen sekä uskoa. Muuten ei voi elää.

Viulunsoittaja katolla on tarina maitomies Tevjen perheestä sekä
Anatevkan kylästä. Näytelmän ensimmäisessä puoliskossa kylä elää niin
kuin on elänyt iät ja ajat. Suhteellien rauha vallitsee niin kotona,
kylässä kuin väestöryhmienkin kesken. Tosin uhkaavat pilvet alkavat jo
kertyä kyläläisten taivaalle. Ja etäinen jyrinä muistuttaa rauhan
hauraudesta. Mutta niin on aina ollut ja Jumalan valittu kansa on
ennenkin löytänyt tiensä rauhallisempiin aikoihin.

Esityksen nuorimpia taiteilijoita
Esityksen nuorimpia taiteilijoita

Toinen
puolisko näyttää uudenlaisen maailman. Vakavat ristiriidat tunkeutuvat
Tevjenkin perheeseen. Vastaan tulee ongelmia, jotka vaativat aina
enemmän rajojen venyttämistä. Kunnes se ei enää käy päinsä. Samaan
aikaan myös kylän ulkopuolinen maailma kuohuu ja Anatevka joutuu
keskelle etnisen puhdistuksen myllerrystä.

Esitys

Näin hauholaisten viimeisen esityksen 22. heinäkuuta. ”Sali” oli
täynnä  ja saimme nauttia kesän ainoasta hellejaksosta. Näyttämön
taustalla kimalteli uskomattoman sininen järvi ja keskikesä oli
muutenkin kukkeimmillaan.

Ensimmäisenä noteerasin luonnollisesti näyttämön. Hyvin avoin,
Tevjen talo oikeassa laidassa. Keskellä näyttämöä kaksi komeaa koivua.
Toisen oksaan oli ripustettu keinu. Tevjen taloa lukuunottamatta
sisääntuloreitit ovat pitkiä ja ne tulivat joko katsomon takaa tai
Tevjen talon jatkeena olevan rakennuksen takaa. Vähänlaisesti valinnan
varaa.

Visuaalisen suunnittelun puolelta huomaan, että ympäristö on
joitakin yksityiskohtia lukuunottamatta melko suomalainen ja selvästi
viulunsoittajan tapahtuma-ajankohtaa nuorempi ja vauraampi. Naisten
puvustus oli kaunis, miehet olivat arkisempia. Miesten hiukset ja
parrat näyttivät hyviltä (olivat ne sitten aitoja tai eivät).

Ryhmä oli selkeästi pieni, mutta pakolliset tuplaukset onnistuivat
hyvin. Eniten ryhmän pienuus haittasi venäläisten joukkoa. Konstaapelin
(väärä käännös – hyi hyi Elstelä!) edustama valtaväestön uhka jää
pakostakin laimeaksi, kun sillä ei ole riittävää, näkyvää voimaa.

Musiikki

Viulunsoittaja katolla elää musiikistaan. Lautsian
viulunsoittajassa oli pieni bändi: koskettimet, viulu, klarinetti sekä
huilu. Mutta tämä kokoonpano oli erinomainen. Viulunsoittajan soundi
oli yllättävän hyvä.

Laulajien taidot sen sijaan vaihtelivat kuten harrastajaryhmissä
usein on tapana. Minusta näinkin vahvassa draamassa puhdasta ja
kaunista laulamista olennaisempaa on laulun esittäminen. Laulu on osa
draamaa, se on usein jopa roolihenkilöiden keskustelua. Silloin
orjallinen takertuminen musiikin arvoihin on haitallista. No, ei hyvä
laulaminen tietenkään pahasta ole, päin vastoin. Mutta olennaisempaa on
roolihenkilöiden vuorovaikutus, heidän tunteensa ja pyrkimyksensä.

Tietysti epävireisyys tarttuu korvaan, kun sitä ilmenee, mutta jos
tilanne toimii ja näyttelijät ovat rohkeasti rooleissaan, sen antaa
mielellään anteeksi. Toisaalta musiikkipäällikön pitäisi rohkeasti
leikata liian vaikea materiaali pois.

Roolit

Golde (Kristiina Lauttia ) ja Tevje ( Erkki Virtanen )
olivat erinomainen pari.  Krissen Golde oli juuri oikealla tavalla
karhakka emäntä, joka käytännössä pitää perheen pystyssä, kun isäntä on
taipuvainen verkkaiseen pohdiskeluun. Erkki Virtanen oli Tevjenä
konstailematon. Tässä parissa toteutuu karun maailman muovaama kulmikas
rakkaus, joka ei lepertele, mutta välittää joka päivä.

Tzeitel ( Maria Mäki-Uuro ) ja Motel Kamzoil ( Pekka
Verho ) ovat kuin Golde ja Tevje nuorempana painoksena. Tzeitel saa
asiat tapahtumaan eikä häneltä puutu rohkeutta vedota hädän hetkellä
isäänsä. Hän ei uhmaa, vaan vetoaa isän rakkauteen.

Hodel ( Elina Lampainen ) ja Perchik ( Timi Pitkänen )
ovatkin jo toista maata. Elina Lampainen antaa Hodelille aimo annoksen
temperamenttia. Näiden näyttelijöiden käsissä Hodelista ja Perchikistä
tulee uskottavasti kapinallisia ihmisiä. Ja miten  Elina Lampainen
lauloi!

Chava ( Henna Turunen ) on draaman traaginen hahmo. Hän rakastuu venäläismieheen Fedkaan
( Veikko Pulli ).  Avioituminen toisuskoisen kanssa on juutalaiselle
kuolemansynti. Tosin musikaaliversiossa amerikkalaiseen tapaan haetaan
happy endiä ja sovittamatonkin muuttuu sovitetuksi. Viulunsoittaja
perustuu Sholom Aleichemin
tarinoihin, jotka julkaistiin vuonna 1894. Niissä Chavan kohtalo on
traagisempi.  Hän ei pysty tätä solmua avaamaan, vaan päätyy
itsemurhaan. Eli kuten Tevje sanoo:  jotkut asiat eivät koskaan muutu.

Edit: Krisse Lauttia oikaisi minua. Itsemurhaa ei Aleichemin Maitomies Tevjen tarinoissa tee Chava vaan Shprintze. Minua on varmaan oikaistu tässä asiassa ennekin. Se vain istuisi Chavaan niin hyvin, että siitä on vaikea luopua ;-) .

Viulunsoittaja on siitä mielenkiintoinen musikaali, että se ei kestä
yleisön mielistelyä yhtään. Ja juuri siksi usein harrastajaesitykset
onnistuvat ja ammattilaisten esitykset taidollisesta ylivoimastaan
huolimatta eivät. Hauhon kesäteatterin esitys oli rehellinen ja
ryhmänsä näköinen. Siksi minä pidin siitä, vaikka yksityiskohdista
jäkätänkin.

Viulunsoittaja katolla

Esitys lauantaina 29. syyskuuta 2007 kello 19.00

Ohjaus ja koreografia Mikko Rasila

Kapellimestari Jyrki Heikkilä

Lavastus Risto Nykänen

Puvut Merja Levo

Hius-ja meikkisuunnittelu Juha Tolonen

Rooleissa

Tevje Mikko Kauranen
Golde Taina Reponen
Tzeitel Marjaana Kuusniemi
Hodel Raisa Vattulainen
Chava Kolina van den Berg
Shprintze Laura Hauta-aho/Heta Laiho
Bielke Hanna Logren/Verna Martikainen
Jente Anneli Karppinen
Motel Kamzoil Aaro Vuotila
Perchik Joni Leponiemi
Lazar Wolf Jorma Böök
Mordcha Hannu Lintukoski
Rabbi / konstaapeli Jouni Innilä
Mendel, rabbin poika Markus Linja
Avram, Sasha Henri Halkola
Nachum, viulunsoittaja katolla Pete
Rahikainen
Isoäiti Tzeitel Minna Aro
Frume-Sarah Marjukka Ihalainen
Fedka Jukka-Pekka Mikkonen
Viulunsoittaja Antti Heerman/Ville Ojanen

Tarinasta

Viulunsoittaja katolla on musikaali ihmisistä monenlaisten paineiden puristuksessa. On juutalaisyhteisö tiukkoine sosiaalisine sääntöineen. On köyhä maitomies Tevje, joka on viiden tyttärensä kanssa liemessä, koska viidet myötäjäiset ylittävät hänen mahdollisuutensa. Ja on ulkomaailma, joka uhkaa juutalaisyhteisöä monin tavoin.

Juutalaisyhteisö oli tuolloin – eli noin runsas sata vuotta sitten – hyvin patriarkaalinen eli isän valta perheessä oli ehdoton. Itse asiassa asian laita oli sama niin Ukrainassa, Venäjällä kuin koko Euroopassakin.

Mutta ajat muuttuvat, auktoriteetteja asetetaan kyseenalaisiksi ja uudet tuulet saavuttavat myös maaseudun eristäytyneet juutalaiskylät. Tevje ja koko Anatevkan väki kohtaavat uuden ajan arkisessa elämässään. Isän tahto ei enää olekaan laki, vaan tyttärien tahto haastaa sen loppujen lopuksi niin pitkälle, ettei sovittelu ja joustaminen enää ole mahdollista.

Kaikkea tätä kehystää vähemmistöväestön ja enemmistöväestön vaihtelevan jännittyneet suhteet. Hyvinä aikoina ollaan ystäviä, vaikeina vihollisia. Vähemmistöllä ei ole oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin hakea tukea identiteetistään ja kansansa traditioista.

Viulunsoittajan suurena kehyksenä on uhkaava etninen puhdistus, joka lopulta tapahtuukin. Juutalaiset häädetään kodeistaan ja karkotetaan Venäjältä. Varsinainen etninen puhdistus ei suinkaan ole seurausta väestöryhmien välisistä suhteista vaan poliitikot käyttävät hyväkseen olemassa olevaa jännitettä.

Esitys

Sinällään, etenkin irrotettuna sisällöstään, esitys oli sujuva, visuaalisesti mielenkiintoinen ja viihdyttävä. Musiikki soi kohtuullisesti, vaikka haparointia ja kompurointiakin toki tapahtui. Tanssia oli paljon, mikä oli toki odotettavissa, kun ohjaaja on koreografi. Ja Viulunsoittaja antaa mahdollisuudet suurille ja näyttävillekin koreografioille.

Minä useimmiten pidin koreografi-ohjaajan luomasta tyylistä. Joskus tosin tuli mieleeni, onko tarpeen täyttää kaikki koreografian mentävät kolot. Välillä yksinkertainen on tehokasta.

Muutama seikka kuitenkin jäi kaivelemaan mieltäni.

Tevjen tyttäret, etenkin Hodel ja Chava, olivat kovin agressiivia. Minun on vaikea uskoa, että juutalaisperheen tytär olisi sata vuotta sitten käyttäytynyt epäkunnioittavasti isäänsä kohtaan, puhumattakaan että olisi karjunut hänelle. Asialla on merkitystä, koska eräs draaman perusteemoista on yhteisön sosiaalisten normien kyseenalaistaminen.

Henkilöohjaus ei muutenkaan ollut esityksen vahvuuksia. Monin paikoin näyttelijät puhuivat tekstiään vailla suhdetta sanottavaansa oikoen mutkissa. No sanottakoon kuitenkin, että näyttelijäntyö oli kaikenkaikkiaan aivan kelvollista.

Juutalaisissa häissä miehet ja naiset istuvat, juhlivat ja tanssivatkin erillään. Perchik haastaa tämän tradition tanssimalla Hodelin kanssa. Kohtauksessa on hieno koreografia, jossa miehet komeasti loikkivat olemattoman aidan yli. Kökköä.

Hääjuhlien eräs kohokohta on pullotanssi, jossa kylän nuoret miehet tanssivat päänsä päällä vajaa viinipullo. Ideana on olla pudottamatta pulloa tanssin kuluessa. Tässä esityksessä näimme todellisia virtuooseja: Pullo ei pudonnut vaikka se oli kallistunut lähes 45 astetta. Eli jos huijaa, ei pitäisi antaa huijauksen paljastua.

Konstaapeli on tässä esityksessä alusta pitäen hyvin uhkaava henkilö. Kuitenkin hänen pitäisi olla ystävällisissä väleissä Tevjen kanssa. Minusta tässä menetetään mielenkiintoinen vastuu-ongelma ( Ongelma eivät ole pahat ihmiset, vaan hyvät, jotka eivät tee mitään.). Toisaalta juutalaisiin kohdistetun väkivallan kuvaus on aneemista ja epäloogista.

Viulunsoittaja on taitavasti rakennettu. Siinä vakavat ja hilpeät ainekset lomittuvat oivallisesti pitäen kokonaisuuden ilmavana, mutta antaen tilaa traagisille sävyille. Sama ei oikein onnistunut tämän esityksen kanssa. Ohjaajako ei luottanut tekstiin riittävästi, kun oli ympännyt esitykseen kesäteattereista tuttua ylenpalttista viinanlotrausta. Kapakkakohtaukseen se toki kuuluu, mutta nyt sitä oli siellä ja täällä. Toisaalta traagisille kohtauksille ei liiennyt riittävästi tilaa eikä niitä rakennettu kunnolla. Se söi näiden kohtausten painoa ja koskettavuutta. Salissa tämä kuului yleisön hörähtelynä asioille, joissa ei ollut mitään hauskaa.

Lopun Anatevka – lauluun osallistuvat myös sotilaat. Eikö heidän pitäisi edustaa vastapuolta?

Ja taas saimme punaiseksi värjättyä savua viimeiseksi kuvaksi kuten viimesyksyisessä Cabaretissakin. Nyt tämä efekti on paremmin perusteltavissa kuin viimeksi, mutta silti: tekstin mukaan kyläläiset myivät talonsa ja omaisuutensa. Kuka osti talot polttaakseen ne? Olisihan ne voinut polttaa maksamattakin.

Näyttelijät ja roolit

Viulunsoittaja on hyvin pitkälle Tevjen näytelmä. Ja Mikko Kauranen on roolin mittainen näyttelijä. Tyttäristä Marjaana Kuusniemen Tzeitel ja Raisa Vattulaisen Hodel olivat eniten mieleeni.

Aaro Vuotila Motelina oli konstailemattoman tyylikäs. Hän liikkui ja lauloi hyvin. Samaa voi sanoa Joni Leponiemestä Perchikinä. Jorma Böök muhkeana teurastajana Lazar Wolfina oli hieno. Ja tietenkin Anneli Karppinen oli suvereeni Jente.

Ja vielä yksi henkilö: Nachum, Pete Rahikainen liikkui todella hienosti. Hän on koko näytelmän keskeinen metafora, ihmisen elämän arvaamattomuuden, sen ilojen ja murheiden kuva.

Kaiken kaikkiaan Viulusoittaja katolla on kelpo musikaali myös Jyväskylässä.

Hauhon kesäteatterin Tukkijoella

Kristiina Lauttia Maijan roolissa
Maija – Kristiina Lauttia

Hauhon kesäteatterissa 26.07.2007

Teksti … Teuvo Pakkala
Musiikki… Oskar Merikanto
Ohjaus … Timo Mäkinen
Musiikin ohjaus … Jukka Saarman
Puvustus ja tarpeisto … Heljä Arvola, Minna Verho
Lavasterakenteet … Lautsian kartanoteatteri ry
Äänentoisto … Johannes Riska
Haitarimusiikki … Reijo Salminen

Rooleissa

Turkka… Tero Ruukki
Tolari … Erkki Virtanen
Huotari … Pekka Verho
Kasuri … Pertti Mikkola
Oterma … Aimo Särkijärvi
Tukkilainen… Matti Lind
Tukkilainen … Matti Jarho
Maija, kaupustelija… Kristiina Lauttia
Pietola, talokas… Kristian Nordenswan
Katri, hänen tyttärensä… Sari Mäkinen
Anni, mökintyttö … Maria Mäki-Uuro
Rättäri … Veijo Metsoila
Pölhö-Kustaa… Marika Laine
Poro-Pirkko… Heljä Arvola
Pahna-Maija … Heidi Helkiö
Leena… Tuula Maaniittu
Karjapiika… Marion Arvola
Renki-Pekka… Minna Helkiö
Kylän tyttöjä …Minna Helkiö, Aino Verho, Minna Verho

Tukkijoella on suomalaisen kansanteatteriperinteen kulmakiviä. Se kantaesitettiin vuonna 1899 Suomalaisessa teatterissa. Ja jo tuolloin se herätti ristiriitaisia tunteita: yleisö rakasti ja kritiikki vihasi. Minun vanhempieni sukupolvelle Tukkijoella sisältää runsain mitoin maalaisnostalgiaa. Mutta meille, jotka olemme kaupungissa syntyneet ja kaupungissa elämämme eläneet, ei tämä nostalgia enää elä samalla tavalla. Siksi esityksen rakennusaineksista draama nousee jälleen tärkeimmäksi.

Tukkijoen draaman lähtökohta on sinällään mielenkiintoinen: On suuri tila vailla jatkajaa, nuori perijätär ja kaksi kosijaa. Pitäjän keisari ja tukkipomo. Toinen heistä on konna. Mutta kumpi? Katsoja tietää, mutta näytelmän henkilöt eivät.

Kantaesityksen alla tekstin kimpussa on ollut monta kokkia: Itse Pakkalan lisäksi ohjaaja Bergbom ja dramaturgi Jalmari Finne. Laulujen tekstejä kirjoittivat Larin-Kyösti, Otto Manninen ja Kaarlo Halme. Laulut sävelsi Oskar Merikanto. Ennen ensi-iltaa Bergbomin sanotaan arvelleen, että näytelmää esitettäisiin 5 kertaa. No, todellisuus löi arviota korville. Kantaesitys säilyi ohjelmistossa useita vuosia ja esityskertoja kertyi yli 100. Ja loppu onkin sitten historiaa.

Hauhon esitys

Hauhon kesäteatteri on Lautsian kartanon rantamaisemassa. Juuri siellä, mistä perinteisen kesäteatterin odottaakin löytävänsä. Näyttämökuvassa olennainen on järvi, kaislikko, rantakoivikko sekä punamullatut ja harmaantuvat rakennukset. Näyttämö pysyy järvestä huolimatta hyvin koossa ja on jopa kohtalaisen intiimi.

Lavastuksessa ensimmäisenä pistää silmään Pietolan päärakennus. Ollakseen mahtitilan ylikalliiksi tullut uudisrakennus se on todella vaatimaton. Ehkä ohjaajan ja lavastajan olisi kannattanut raapia päätään hieman pidempään miettiessään, miten luoda mielikuva suuresta talosta. Talosta, joka on saattanut rakentajansa konkurssin partaalle.

Visuaalisen suunnittelun toinen puoli eli puvustus sen sijaan toimi hyvin. Tyyli oli tietenkin uskollinen perinteelle. Mutta puvustus tuki hyvin roolihahmoja ja draaman jännitteitä.

Varmaankin puuttuvan kaluston vuoksi äänisuunnittelussa oli tehty ratkaisu, että musiikki kulki äänentoiston kautta, mutta dialogi ei. Ratkaisu tuotti tiettyä tasapainottomuutta, sillä dialogi näissä olosuhteissa jää pakostakin pieneksi ja erot näyttelijöiden henkilökohtaisissa taidoissa korostuvat.

Musiikki on olennainen osa tätä näytelmää. Se on tuttua, jopa kiusallisellakin tavalla. Metsäradio pyrki mielikuviin mukaan ( ”Kyllä niitä honkia humisee…” ) ja vaikka se näytelmän teemaan osuukin, en olisi siitä piitannut. Ehkä uskollisuus perinteelle ei palvele tässä tapauksessa parhaiten kokonaisuutta. Sinällään laulaminen toimi kohtuullisesti – ryhmässä on hyviä laulajia. Musiikin ohjauksesta vastasi ammattimies, Jukka Saarman.

Tukkijoella – tekstissä on 19 nimettyä roolia ja näiden lisäksi vielä leegio nimeämättömiä. Näin ison joukon miehittäminen on melkoinen haaste ryhmälle kuin ryhmälle ja kompromisseja on pakko tehdä. Usealta ryhmältä miehet loppuvat kesken ja naiset joutuvat esittämään miehiä. Hauhon kesäteatterissa rooleihin sopivia miehiä näytti riittävät hienosti. Ja ne kohdat, joissa nainen joutui esittämään miestä toimivat hyvin. Vasta käsiohjelmasta hokasin, että Pölhö-Kustaan näyttelijä olikin tyttö eli Marika Laine! Hyvä Marika!

Pietola ( Kristian Nordenswan ) on roolina etenkin näytelmän alussa ristiriitainen. Toisaalta hän on äkeä isäntä, jota palkolliset pelkäävät. Toisaalta taas suruunsa uponnut leski, jolta elämän ohjat ovat karkaamassa; Masentunut, suorastaan saamaton. Mutta Kristian Nordenswan luovi hienosti nämä karikkoiset vedet.

Nuoret miehet Turkka ( Tero Ruukki ) ja Huotari ( Pekka Verho ) täyttivät paikkansa myös hyvin. Turkka oli juuri sillä tavalla vahva, että hänen varaansa voi huoletta laskea Pietolan tilan ja tyttären tulevaisuuden. Samoin Huotari on toimen mies, jolla kuitenkin on silmää myös keveämmille asioille. Huotarin ja Annin ( Maria Mäki-Uuro ) rakkaustarina elää ja sykähdyttää. Anni on yksi näytelmän kulmakivistä ja Maria Mäki-Uuro vastaa haasteeseen hienosti.

Näytelmän ns. subretti- eli koominen pari on kaupustelija Maija ( Kristiina Lauttia ) ja Tolari ( Erkki Virtanen ). Kristiina Lauttia antaa Maijalle räiskyvän temperamentin ja värikkään persoonallisuuden. Tolari puolestaan ui syvällä ja hartaasti kuin ainakin oikea suomalainen mies. Siinä missä Annin ja Huotarin suhde etenee nautinnollisesti flirttaillen, Maija ja Tolari ovat kuin toisiaan puoleensa vetävät vastakohdat. Mutta Maijan rooli ei rajoitu vain tähän temperamenttisen naisen ja verkkaisen miehen suhteeseen, vaan Maija tuo tärkeää energiaa koko draamaan.

Rättäri ( Veijo Metsoila ) on roolina yksiselitteinen roisto. Hän ja hänen seurakuntansa saarnaavat hanakasti 10 käskystä ja rikkovat antaumuksella niitä kaikkia. Mistähän muuten johtuu, että kirjailijat niin mielellään pukevat pahimmat roistot papin kaapuun? Veijo Metsoila kantaa hyvin lipevän kieroilijan tyypin ja tuo inhimillistä lisäulottuvuuttakin rooliin.

Kaikenkaikkiaan Hauhon kesäteatterin Tukkijoella tarjoaa sitä, mitä useimmat ihmiset kesäteatterista etsivät: perinteitä, aitoa kansanteatteria, viihtymistä ja kesäillan lumoa. Ja saapa siitä halutessaan ajattelemisenkin aihetta.

Ps. Näytelmän käsiohjelma on todella upea. Hienoimpia, mitä olen aikoihin nähnyt.

Kas niin Mimmi

Teatteri Eurooppa neljä 27.6. 2007

Teksti Agapetus
Sovitus ja ohjaus Erkki Teittinen
Puvustus Anu Nikkilä
Kapellimestari Jukka Pääkkönen

Rooleissa Tiina Oksanen, Maria Raatikainen, Sipriina Kauranen, Taina Reponen, Jussi Rekonen, Kauno Villberg, Jukka Pääkkönen, Martti Hakkarainen, Paavo Pääkkönen.

Teatteri Eurooppa neljä on palannut Hietamalle. Se on ilman muuta hyvä uutinen. Huono uutinen ei ole sekään, että Martinkievari on E4:n kakkosnäyttämö. Voisin kuvitella, että se antaa monessa mielessä lisää liikkumavaraa.

Kas niin Mimmi! on täysveristä Agapetusta ja samalla täysveristä Ee neljää. Esitys vie katsojat viisikymmenluvun lopulle – jotenkin teatterin omimmalle aikakaudelle. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tarinan asetelma on sellainen, että perhe Mimmi ja perhe Akseli sattuvat samaan kesänviettopaikkaan samaan aikaan. Koska vain toinen mahtuu, on sota valmis.

Tämä näytelmä voitaisiin tehdä useammassakin tyylilajissa. Itse teksti houkuttelisi kokeilemaan farssivaihdetta, mutta ryhmä on valinnut hillitymmän musiikkikomedia – tyylilajin. Eikä siinä mitään, toimii se niinkin. Tosin Agapetuksen huumori alkaa olla näinä aikoina luonteeltaan nostalgiapainotteista.

Näytelmän sovittaja Erkki Teittinen ja kapellimestari Jukka Pääkkönen olisivat mielestäni voineet nähdä hiukan enemmän vaivaa musiikin ja itse näytelmän yhteensovittamisessa. Nyt sinänsä hienot ja hyvin esitetyt laulut jäävät kovin irrallisiksi. Ne eivät sanottavasti auta draamaa, vaan paremminkin katkovat sitä. Joskus olen Eurooppa nelosen katsomossa istuessani miettinyt, miksi tämä taitava ja lahjakas porukka ei rohkeammin lähesty musikaalimuotoa. Paikallaan seisominen kehityksen virrassa on taantumista.

Minusta Tiina Oksasen Mimmi ja Jussi Rekosen Akseli olivat yllättävän tasavertaiset vastavoimat. Tiina ei minua yllättänyt, hänen potentiaalinsa tiedän jo vuosien takaa. Mutta Jussi on kehittynyt paljon. Maria Raatikainen Hilmana tekee debyyttinsä ammattinäyttämöllä hienosti. Sipriina Kauranen laulaa kauniisti ja muodostaa Tuomas Koskelan kanssa oivan lemmenparin.

Kas niin Mimmi! on taattua E4 laatua niin kohokohtineen kuin ongelmineenkin.

VR Helsingin Näyttämö: Viisi naista kappelissa

Esitys Saarijärven teatteripäivillä Saarijärvisalissa 30.6.2007

Teksti Arto Seppälä
Ohjaus Timo Tirri ja Sande Hindrea

Roolit

Maija Räsänen, 1. vaimo Minna Jylhä
Sirkka Räsänen, 2. vaimo Liisa Vikma
Salme Räsänen, äiti Sinikka Wahlroos
Lahja Sirén, rakastajatar Aila Rosenlöf
Marja Niiranen Auli Varjosalmi
Kalervo, vainaja Eero Halonen

Käsiohjelma kertoo näytelmästä seuraavaa: Tapahtumat sijoittuvat Kalervo Räsäsen hautajaispäivään. Viisi naista käy läpi suhdettaan vainajaan ja pohtii Kalervon itsemurhan syytä. Samalla naisten keskinäiset välit päätyvät suurennuslasin alle.

Minusta tämä näytelmä on ikään kuin palapeli, joka valmiina kuvaa päivän päähenkilöä sellaisena, millaisen jäljen hän on jättänyt viiteen elämänsä naiseen. Äiti riippuu pojassaan kynsin hampain. 1. vaimo sai kenkää, kun pyykin joukosta löytyi viinapullo. 2. vaimo sai jäädä yksin kotiin. Suhde rakastajattareen on kestänyt 8 vuotta, mutta ongelmia ilmenee heti, kun rakastajatar tahtoisi vihille ja lapsia. Viimeinen naissuhde on hoito- ja pelastussuhde.

Millainen mies tekee itsemurhan ja kutsuu hautajaisiin elämänsä naiset kursimaan kokoon kuvan itsestään? Melkoinen narsisti, uskoisin. Pelkuri myös, sillä hän on tehnyt pakenemisesta elämäntavan. Hänelle uuden naisen pyydystäminen on ollut helpompaa kuin pysähtyminen elämänsä ääreen sen rakennustarpeita inventoimaan.

Mutta, mutta… Entä ne naiset. Eikö heillä ole myös mahdollisuus tehdä ratkaisuja? Miksi jäädä Kalervon elämään roikkumaan. Antaa hänen paeta, jos ei muuta osaa. Kyllä vapaus on heidän ulottuvillaan koko ajan. Ei ehkä kivuttomasti, mutta kuitenkin.

Tällaisen tekstin ongelma on siinä, että niin paljon asioita kerrotaan dialogin välityksellä ja viime kädessä aika vähän paukkuja on tässä ja nyt.

Esitys alkaa pitkällä hiljaisella istunnolla kappelissa. Kuva on sinänsä puhutteleva ja latautunut. Henkilöt haastavat toisiaan sekä läsnäolollaan että puheillaan. Näyttelijät hahmottavat roolihenkilöt hyvin, kommunikaatio näyttämöllä toimii – ainakin ajoittain. Puvustus on hyvä. No, Aranjuez – konsertto on aika kulunut musiikkivalinta. On paljon lahjakkuutta ja potentiaalia. Mutta niin paljon on puhutun varassa ja itse draama alkaa vajota sanojen rannattomaan mereen.

Kuvittelen tämän tekstin houkutelleen ryhmää siksi, että siinä on 5 tasavahvaa naisroolia. Monien tuntemieni ryhmien ongelma on juuri hyvien naisroolien puute ja suurten miesroolien ylitarjonta. Valitettavasti Viisi naista kappelissa ei ole hyvä ratkaisu tähän ongelmaan.

Vihdin teatteri: Gabriel tule takaisin

Esitys Saarijärven teatteripäivillä Saarijärvisalissa 29.6.2007

Teksti Mika Waltari
Sovitus ja ohjaus Timo Tirri
Musiikki Timo Tuppurainen
Lavastus Kipa Laakso
Valot Jukka Ahde
Tanssit/Koreografia Jaana Sulka

Roolit

Kristiina Anger Marit Peura
Ulriika Anger Reija Niemelä
Raili Sanna Sohlberg
Gabriel Lindstöm Aimo Flinkman

Jostain syystä minua tämä Waltarin näytelmä on aina ahdistanut. Jopa siinä määrin, etten ole tainnut koskaan aiemmin nähdä sitä kokonaan. Ehkä syynä on tämän esityksen ohjaajan Timo Tirrin mainitsema Waltarin naiskuva. Tai sitten kuva ihmissuhteista hyväksikäytön loputtomana verkkona. Tiedä häntä, mutta Gabriel, tule takaisin on aika julma näytelmä.

Miksi eroottisten haaveiden sokerihumalan pyörryttämä ikäneito on hauska? Siksikö, etteivät ne tunteet kuulu hänelle, vaan pelkästään kauniille ja rohkeille? Ei pelkästään siksi. Komiikka syntyy olennaisesti hyvin myöhäisestä murrosiän puhkeamisesta ja siitä, että sisarusten maailmankuva heittää häränpyllyä. Äkillinen tunteiden tsunami on niin ankara, että sen vallassa käydään todella lähellä suurta tragediaa.

Näytelmässä on kahden sukupolven neitejä: perinteisiä isän tyttöjä ja nuori, uuden sukupolven nainen, jonka maailmassa ei ole illuusioita. Nuori Raili on kunnianhimoinen, opinhaluinen ja rationaalinen. Siinä missä Kristiina ja Ulriika uhraavat elämänsä isän perinnön vaalimiseen, Raili haluaa käyttää perintönsä oman tulevaisuutensa hyväksi.

Onko Gabriel paha? Kyllä, minun mielestäni hän on paha. Hän painostaa rakastumisen euforiaa elävää Kristiinaa tappamaan sisarensa. Ja miksi – viettääkseen hetken makeaa elämää sisaruksilta petkuttamillaan rahoilla. Eikä ole Gabrielin ansiota se, että murha ei toteudu. Jos sellainen ihminen ei ole paha, kuka sitten on?

Vihdin teatterin tulkinta on rohkea ja omaperäinen. Uskoakseni kohtalaisen paljon Waltarille ominaisesta runsaasta puheesta on kuitattu lauluin ja oivallisin koreografioin. Se ilman muuta terästää esitystä.

Abban Money, money money on ikään kuin draaman motto. Kristiinan Aikuinen nainen lataa alun tehokkaasti. Mä oon mikä oon on Gabrielin hienoa itseironiaa ja Ulriikan Rotunainen suorastaan orgastisen hersyvä riemunpurkaus. Loppupään Menolippu puolestaan menee kuvittamisen puolelle. Ketun laulu loppukohtauksessa herätti minussa kysymyksiä. Olisiko Gabriel näiden naisten Pikku prinssi, joka kosketti heitä ainutkertaisella tavalla; tavalla, joka muutti heidän elämänsä? Kyllä, tällä kerralla näin oli.

Pieni yksityiskohta, joka minua kiusasi läpi esityksen. Miksi laulujen taustoissa oli melodia mukana? Tarpeetonta, koska laulajat olivat kohtalaisen hyviä eivätkä varmaankaan tukea olisi tarvinneet.

Ohjaaja Timo Tirrin työ oli vakuuttavaa. Esityksen rytmi toimi erinomaisesti, tilanteet elivät ja tarina eteni hyvin. Runsas musiikin käyttö loi esitykseen yhden lisätason, joka toisaalta antoi tilanteisiin perspektiiviä ja toisaalta toimi vieraannuttavana elementtinä. Musiikin luoma etäisyys ja karrikointi kevensivät esitystä, niin ettei tekstin ahdistavuus kaikella painollaan käynyt päälle.

Näyttelijäntyö oli samoin erinomaista. Sisarusten ( Marit Peura ja Reija Niemelä) henkilökuvat hahmottuivat selkeinä ja loogisina. Samoin Railin (Sanna Sohlberg) lähes arkisen terävä rationaalisuus ja selvänäköisyys. Gabriel Lindström ( Aimo Flinkman ) oli tyylikkäällä tavalla hyvin uskottava huijari.

Kaikenkaikkiaan viihdyttävä, hyvä esitys. Hienoa, että sain sen nähdä.

Elisenvaara

Edellisessä jutussani mainitsemani pommitus tapahtui Elisenvaarassa . Pommituksesta ilmestyy syyskuussa 2008 kirja Vaiettu Elisenvaaran pommitus

Nyt hiukan nolottaa, kun en nimeä tunnistanut äitini siitä kerrottua. Mutta toden totta, meillä kotona siitä ei liikoja puhuttu.

Nyt tunnistan erään keskustelun, joka aikanaan jäi minulle mysteeriksi. Isäni voihki lapsia täynnä olleen junan pommittamista sodan aikana. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli itse paikalla.

Elisenvaara nousi esiin mielenkiintoisella tavalla viime perjantaina. Olin katsomassa Kansallisteatterissa erinomaista Viimeinen juna länteen – esitystä. Siinä Elisenvaaran pommituksella on varsin ratkaiseva rooli. Palaan esitykseen tarkemmin, kunhan saan Helsinkiin unohtuneen käsiohjelman takaisin.

Cabaret Jyväskylässä

Jyväskylän kaupunginteatterin suuri näyttämö 10.11.2006

Ohjaus ja koreografia Mikko Rasila

Musiikin johto Jyrki Heikkilä

Lavastus Risto Nykänen

Pukusuunnittelu Merja Levo

Hius- ja meikkisuunnitelu Juha Tolonen

Rooleissa:

Seremoniamestari Jukka-Pekka Mikkonen

Clifford Bradshaw Aaro Vuotila

Erns Ludwig Antti Niskanen

Fräulein Schneider Anneli Karppinen

Herr Schultz Jouni Innilä

Sally Boeles Kolina Van Den Berg

Fäulein Kost Marjukka Ihalainen

Ohjaajan terveiset

Näyttämöä hallitsee Berliinin valtiopäivätalo, joka on samalla fräulein Schneiderin asunto, josta hän vuokraa huoneita. Muilta osin näyttämö on lähes tyhjä, suorastaan autio. Valtiopäivätalo jossain määrin sitoo näyttämön kokonaisuudeksi, mutta yhtä kaikki kokonaisuus on hankalan mallinen, leveä ja aika lattea.

Nähtävästi tila on suunniteltu tanssijoiden ehdoilla. Kit-kat klubi syntyy orkesterista, joka on nostettu lavastuksen 2. kerrokseen sekä orkesterin takana olevasta valorakennelmasta. Sekä tietenkin klubin väestä.

Meikäläiselle 60 – lukulaiselle Cabaret on lähes pyhä teos. Merkitsihän se musikaaligenressä eräänlaista käännettä tyhjänpäiväisestä vakavan draaman suuntaan. Tällä tiellä on toki Mikko Rasilankin ohjaus. Mutta Rasilan ajattelutyö on valitettavasti jäänyt kesken.

Visuaalisten metaforien rakentaminen on kovin usein sen kuvittamista, mitä on muutenkin ilmeistä. Kaikenlaista silmänkarkkia on tarjolla yllin kyllin, mutta sen myötä itse esitys leviää kuin ne kuuluista Jokisen eväät. Olisi kannattanut luottaa enemmän itse draamaan.

Jos vertaisin kahta ohjaaja-koreografia Rasilaa ja Fossea (kohtuutonta toki, se on selvä) niin siinä missä Rasila kuvittaa, Fosse on taloudellinen. Fossen numerot sitovat draamaa tiukemmaksi, kun Rasila sen sijaan löysää.

Cabaret’n teema on huoraaminen eli itsensä myyminen, viettely sekä itsekeskeinen hedonismi. Kaikki on kaupan ja kauppaa myös käydään. Eli syntiä isoin kirjaimin. Mikko Rasilan Cabaret’n lopussa aukeaa helvetin portti kuin Don Juanissa ikään. Ja sinne menevät niin hyvät kuin pahatkin.

Ei. Ei se mene niin. Koko idea on varsinainen kuvittamisen kukkanen. Kaasukammiot, juutalaisten joukkotuho, homojen kaasuttaminen, keskitysleirit ja natsit. Nämä kaikki istuvat meidän mielikuvissamme niin tiukasti toisiinsa kytkettyinä, ettei sen tuominen itse näyttämökuvaan palvele draamaa mitenkään – päin vastoin se vain latistaa.

Entä sitten Erns Ludwigin homous? On toki totta, että elokuvan Maximillian von Heune on bi eli viettelee sekä Brianin että Sallyn. Mutta hän on muutenkin erilainen henkilö kuin Ernst Ludwig. Maximillian on rikas, pitkästynyt ja turmeltunut viettelijä, joka pettää kaikki. Ernst on myös viettelijä, mutta ei hän mikään opportunisti ole. Natsi vain, läpikotaisin. Olisiko hän niin tietämätön ja tyhmä, että olisi julkihomo sellaisessa seurassa?

Kapellismestarin terveiset

Bändin sointi oli kiva. Mutta usein tempot kummallisen laiskoja. Laulajista pisimmän korren vetivät Jouni Innilä ja Anneli Karppinen. Seremoniamestari Jukka-Pekka Mikkosella oli hyvät hetkensä, mutta myös hankalat. Kolina Van Den Berg (Sally Bowles) oli ajoittain pulassa äänensä kanssa – liekö flunssa vaivannut?

Näyttelijäin terveiset

Muutenkin tämän esityksen Sally oli aika vaisu. Etsimättä vertailukohdaksi nousee Tuula Nymanin Sally 30 vuoden takaa. Tosin vertailussa sali antaa Tuula Nymanille lyömättömän edun.

Aaro Vuotila Clifford Bradshawn roolissa sen sijaan oli virkeä. Rooli oli johdonmukainen ja uskottava. Tosin draaman pääparia ei näyttämö paljon tukenut. Leveä jäsentymätön tila, jossa Cliffordin ”huone ” oli kirjoituskone ja pöytä näyttämön vasemmassa laidassa verhoissa kiinni. Ei hyvä, ollenkaan.

Anneli Karppinen (fräulein Schneider) ja Jouni Innilä (herr Schultz) lähestyivät omia roolejaan keveämmällä otteella. Pari tyylitteli välillä aika rohkeastikin, mutta piti kuitenkin tilanteen suvereenisti hallussaan. Ja kun leikki katosi heidän elämästään, katosi se myös ilmaisusta. Hienoa työtä!

Julia Kärnä ja etenkin Marjaana Kuusniemi olivat kuoron katseenvangitsijat. Vähän tekstiä, paljon läsnäoloa. Tosin Kaks naista meni ainakin laulun suhteen kokolailla harakoille. Mutta muuten – mikä pari!

Murheellista

Reko Lundan on kuollut.

Minulle tieto hänen sairaudestaan tuli Hesarin jutun kautta. Olin järkyttynyt. Ja nyt ehkä kaksin verroin.

Menetys on suuri – paitsi hänen läheisilleen – myös suomalaiselle teatterille.

Harri Tavinenkin on kuollut.

Harri oli Teatteri Eurooppa neljän vakiohenkiökuntaa vuosien ajan. Viimeksi menneenä kesänä hän oli mukana Hietamalla Teatteri Yhteisen sävelen Reppu ja reissumies – näytelmässä. Harrin kohtaloksi koitui ymmärtääkseni masennus.

He molemmat olivat vielä nuoria ja heillä olisi ollut paljon annettavaa.

Murheellista.

Syvä osanottoni molempien läheisille.