Oudot tavat

Maija on haastanut minut.

Homman nimi on siis se, että paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Hmm, omituisia tapojani. Ei minulla ole mitään. Tai pitäisi tietysti kysyä ihmisiltä, jotka elävät kanssani. Minulle tapani ovat mitä arkipäiväisimpiä. Mutta yritetään…

  1. Raappaan auton ikkunat Leilalle aamuisin. Pääasiassa kuitenkin vain talvella
  2. Pidän opiskelemisesta vaikka eläkeikä jo häämöttää.
  3. Luen myöhään ja torkahtelen koneen ääreen päivällä
  4. Ihmiset ympärilläni ryhtyvät kasvissyöjiksi, vaikka minä en ole kasvissyöjä. Tämä ei tietenkään ole minun tapani, vaan toisenlainen minuun liittyvä omituisuus.
  5. Kirjoitan runoja aika-ajoin.

Apua, olenko poikkeava!?

Haasteet saavat nyt odottaa, sillä Tarjan kahvilan avajaiset Äänekoski – cityssä alkavat kohta!

Sarvikuonoja

Koulupoikana 60 – luvun lopulla järjestimme lievää levottomuutta Vaasan teiniyhdistyksen itsenäisyyspäivän soihtukulkueessa. Meitä taisi olla alun toistakymmentä koulutyttöä ja -poikaa. Tosin itse mielsimme itsemme tärkeiksi radikaaleiksi ja meillä oli tehtävä. Halusimme paremman maailman, paremman Suomen ja paremman Vaasan. Sen uskoimme toteutuvan sosialistisen vallankumouksen kautta.

Tosin, emme me (tai ainakaan kaikki miestä) olleet kovin perillä sosialismin teoriasta emmekä etenkään käytännöstä. Joukossamme oli anarkisteja, maolaisia, varmaan joku oikea kommunistikin. Mutta suurin osa meistä oli jonkinlaista uusvasemmistoa. Vaikutteet tulivat paremminkin lännestä, amerikkalaisilta campuksilta kuin idästä. Ja luonnollisesti Pariisista. Eikä unohdeta Tukholmaakaan.

Mitä me tuona itsenäisyyspäivänä teimme? Kesken marssin sammutimme soihtumme ja huusimme: “Suomi punaiseksi!” Naama punaisena ja kurkku suorana, tietenkin. Saimme tehdä sen kaikessa rauhassa. Jotkut ympärillä hiukan tirskuivat, joku näytti tuohtuneelta, ei sen kummempaa. Meidät kyllä tiedettiin ja tunnettiin ennestään. Sami Määttä on dokumentoinut tuota aikaa ja porukkaa sivuillaan.

Tämän tapauksen yhteydessä minulle tuli tutuksi Sarvikuono. Kyseessä on maakuntalehden pääkirjoitussivuilla esiintyvä kirjoittaja, joka tuohduksissaan kadottaa niin tosiasiat, suhteellisuudentajun kuin sivistyksenkin. Sanomattakin lienee selvä, etten viittaa kehenkään tiettyyn henkilöön, vaan paremminkin kirjoitustyyppiin; toimittajan primitiivireaktioon, joka painetaan lehteen.

Vaasalehden sarvikuono uhkaili meitä poliisilla ja koulusta erottamisilla. Lehti räyhäsi aikansa, mutta sen paremmin poliisi kuin koulukaan ei katsonut aiheelliseksi ryhtyä toimiin.

Tiedonantajan yhteydessä sarvikuono on toki sukua edelliselle, mutta kuitenkin eri asia.

Jotenkin tuli nostalginen olo, kun törmäsin Mediaviikkoon ja erityisesti sen pääkirjoitukseen 8.1.2006. Kas, ei ole sukupuuttoon kuollut tämäkään journalismin laji.

Kun naapurin katolla on kamera…

Joskus – tai oikeastaan aika usein – menee sormi suuhun. On oikeasti olo, etten tiedä, mitä pitäisi tehdä.

Ystävä soittaa ja pyytää käymään. Hän epäilee, että naapurin katolla on kamera, joka kuvaa häntä. Ja hänen kännykkäänsä on näpelöity, simkortti vaihdettu ja niin edelleen. Kun hän käy ulkona, hänen asunnossaan käy joku. Tavaroita katoaa. Joku näpelöi talon sähköverkkoa hänen vahingokseen.

Onko hänen epäilyksilleen aihetta? Tuskin. Luultavammin kysymyksessä on alkava psykoosi.

Mielenterveyspotilaat näyttävät olevan oman onnensa ja ympärillä olevien ihmisten varassa. Sikäli kuin olen huomannut, käytännössä mitään hoitoa ei ole tarjolla, parhaimmillaankin resepti käteen ja kadulle.

Psykoottinen ihminen ei (aina) ymmärrä oireitaan sairaudeksi. Siksi hän ei osaa hoitaa itseään. Hänelle oireet eivät ole oireita, vaan todellista elämää. Lääkeet aiheuttavat ikäviä sivuvaikutuksia ja siksi jäävät usein ottamatta.

Miten harhaisiksi kokemiini puheisiin pitäisi vastata? En myötäile, en myöskään väittele – sanon toki, etten usko asian olevan hänen väittämällän tolalla. Pääasiassa kuuntelen. Viimein ystäväni turhautuu, kun kokee, ettei saa minua avukseen.

En minä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Olen väsynyt olemaan tukena ilman mitään tukea ja näköalaa. Olen väsynyt syyllisyyteen, jota väsymykseni aiheuttaa. Minua masentaa ystäväni elämän lohduttomuus. Näen hänen tarvitsevan apua ja helpotusta. On tuskallista nähdä, ettei sitä ole tulossa.

Gabriella Ferri

Kävin viime viikon lopulla Porissa. Kävelin pitkin poikin kaupunkia ja satuin musiikkidivari Green Riverin ikkunan ääreen Yrjönkadun alapäässä. Näyteikkunassa oli runsaasti mielenkiintoisia levyjä. Mutta ylitse kaikkien muiden loisti Gabriella Ferri. Ensimmäisella kerralla katselin näyteikkunaa hartaasti, mutta jatkoin matkaani. Toisenkin kerran irrottauduin, vaikka rinnassa karvasteli. Kolmannella kerralla en enää päässyt ohi.

Gabriella Ferri tuli elämääni joskus 70 – 80 – lukujen vaihteessa. Se oli televisio-ohjelma, jonka nimi muistaakseni oli Mazzabubú. Tämä vaalea, vahva- ja joustavaääninen, ankarasti eläytyvä laulaja tyrmäsi minut kerralla. Aluksi en ollut varma pelleilikö hän, sillä hänen heittäytymisensä oli niin ankaraa, että se hipoi jäyhän pohjolan pojan kokemusmaailmassa huvittavaa. Mutta yhtäkaikki se oli vaikuttavaa, rosoista, välillä suorastaan pateettista. Ainutlaatuista.

Ostin aika pian tuon ohjelman jälkeen hänen levynsä, olikohan senkin nimi Mazzabubú. Ja pari vuotta myöhemmin sain vielä pari levyä lisää. Mutta muutot aikojen kuluessa syöksivät vinyylisoittimeni jonnekin kadotuksen kitaan ja monen monta vuotta minulla on ollut vain minidiskille tallennettuna jokunen kappale noilta levyiltä. Eikä minulla ole itselläni edes minidisksoitinta. Eli vuosien mittaan on Gabriellaa ehtinyt olla ikävä.

Tämän neljännesvuosisadan aikana, jona olen Gabriellan musiikkia rakastanut, itse henkilö – Gabriella Ferri – on jäänyt minulle kohtalaisen vieraaksi. Hän ei ole koskaan ollut tähti eikä julkkis muualla kuin latinalaisessa maailmassa. Se käy selväksi, kun hänestä etsii tietoja. Niitä löytyy lähinnä italiaksi ja espanjaksi. Ensimmäinen löytämäni tieto hänestä oli venezuelalainen keskusteluryhmäviesti hänen kuolemastaan.

Gabriella kuoli sunnuntaina huhtikuun 3. 2004. Hän oli syntynyt vuonna 1942. Eli hän oli kuollessaan 62 vuotias. Hänen uransa paras aika sijoittui 70 – luvulle. 90 – luku oli lähes kokonaan hiljaiseloa. Mutta vuosituhannen vaihteessa Gabriella palasi, teki uusia levyjä, televisiokeikkoja ja San Remon festivaaleilla duetoi Stevie Wonderin kanssa vuonna 2002.

Gabriella Ferri oli musiikkisukua. Hänen isänsä, Vittorio Ferri, on monen Gabriellan kappaleen säveltäjä. Ja serkkunsa Luisa Ferrin kanssa hän julkaisi yhteisen levyn. Suomessa tunnetuin Vittorio ja Gabriella Ferrin kappale on Ti Regalo Gli Occhi Miei eli Sulle silmäni annan. Hänen ominta ohjelmistoaan olivat kuitenkin Rooman ja Napolin laulut.

Enskariviikot

Edessä on kahden viikon sukellus melkoiseen stressiin, kiireeseen, epätoivoon ja euforiaan. Nimittäin syksyn projektiputken pää loistaa jo kirkkaana edessä.

Ensi perjantaina 28. lokakuuta saa enskarin Äänekosken teatterin uutuus Paljon onnea vaan. Juttu on vaativa. Itse asiassa tässä plogissa kuittasin Ränssin kievarin kesäisen esityksen melko ykskantaan. Ymmärrykseni ränssiläisten vaikeuksia kohtaan on kasvanut harjoitusprosessin myötä. Tekstin vaativuuden aliarvioi helposti ja niin oli käydä meillekin.

Viikko tästä eteenpäi on vuorossa Murmuu – teatterin enskari Ei voi olla totta!. Tämä prokkis rullasi kohti ensi-iltaa suopeiden tuulten avittamana. Kunnes kohtalo työn muodossa pisti sormensa peliin ja meidän oli vaihdettava keskeisen roolin näyttelijä noin kuukautta ennen enskaria. No, ei ennuste mitenkään mahdoton ollut ja hyvin se näyttää toteutuvankin. Mutta muutama pää on varmasti saanut jokusen harmaan hiuksen lisää.

Ensi-illan alusviikot ovat yleensä aina täynnä kipua, riemua, stressiä, joskus painajaisiakin. Tunnelma on usein aika epätodellinen. Itse ensi-iltapäivänä kuitenkin jo helpottaa. Kaikki on tehty, siis ohjaajan osalta. Yleisö kiittää, kritiikki toisinaan taas ei. Ystävät onnittelevat, aivan rehellistä palautetta harvoin saa. Lopullinen katsojamäärä on viime kädessä melko lahjomaton palaute.

Oikeasti minä alan olla jo vanha tähän. Viisi enskaria vuodessa ja silti saan juosta kilpaa ulosottomiehen kanssa. Tai mitäpä hänen kanssaan kilpaa juoksemaan, hän se kuitenkin voittaa. Ja kuittaa omansa joka tilistä.

Mun iso paksu faija

Alkoholismi perheessä on kova pala lapselle. Se merkitsee häpeällä monet loppuiäksi. Alkoholisti elää valheiden, hyväksikäytön ja petoksen verkossa. Hän sulkee tähän verkkoonsa myös kaikki läheisensä.

Magnus Nilssonin näytelmä kertoo lapsen silmin yhden tarinan alkoholismista. Kuva on ristiriitainen kuten itse elämäkin. Rakkautta ja petosta, salailua, suuria toiveita ja valheita rinnakkain vailla minkäänlaista pateettista paisuttelua.

Kansallisteatterin taannoisessa toteutuksessa näyttelijäntyö on totutusti laatutavaraa. Samaa ei valitettavasti voi sanoa ohjaajan työstä. Hän hukkaa tarinan kulminaatiokohdan käsittämättömällä tavalla. Kaksitoistavuotias Oswald joutuu paikkaamaan oopperalaulajaisäänsä, kun tämä ei kykene humalaltaan laulamaan kirkossa Adolphe Adamin Oi joululyötä. Lojaali lapsi tekee tietenkin parhaansa.

Ohjaaja haluaa kuvittaa tilanteen. Pitää olla kirkko ja urkuparvi. Hän heittää pojan näkymättömiin näyttämön kattoon. Näyttämöä hallitsee pieni kirkkokansa. Oswaldille tämä hetki on yhden tien pää ja toisen alku, kirkkokansalle vain pysäkki korvessa. Vaikka Oswald epätoivoisesti vielä takertuu isän valheisiin, ei hän enää voi olla näkemättä niitä.

Ei Magnus Nilsson tarinallaan maailmaa mullista, ei kerro edes pientä uutista. Mutta hän jakaa jotakin todellista, monelle kipeän tuttua ja elettyä. Kansallisteatterin tarina oli kuitenkin hidas ja haalea hienoista näyttelijöistä huolimatta.

Vivian – Vivi-Ann

Sisko Istanmäen näytelmässä Liian paksu perhoseksi on rooli nimeltä Vivian eli Viivi. Virheessä on samoin rooli nimeltä Vivi – Ann. Ja miten ollakkaan roolit ovat selvästi sukua keskenään.

Saision Vivi-Ann on Hugo Simbergin haavoittunut enkeli Tampereen tuomiokirkon freskosta. Istanmäen Viivi ei voisi olla kauempana freskosta, mutta – toden totta – hän on Saision Vivi-Annin sisar.

Saision Vivi-Ann on viaton tyttörukka, jonka omaan mulkkuunsa rakastunut mainosmies Kalervo raiskaa. Ei fyysisesti vaan paljon syvemmältä. Istanmäen Viivin raiskaa oma äiti. Siinä Viivi asettuu kohtalotovereidensa loputtomaan joukkoon.

Uhrin osa on autuas. Eikä se ole totta. Ainakaan kokonaan.

Isän syntymäpäivä

Tänään on isäni, Vaito Kaijanahon 79. syntymäpäivä. Tosin hän ei ole sitä enää viettämässä. Hänelle kutsu kävi marraskuussa 1980.

Se ei tapahtunut odottamatta – oikeastaan päin vastoin. Käytännössä hän oli ollut kuollut minulle jo vuosia tätä ennen. Viimeisen kerran hänet näin elo – syyskuun vaihteessa vuonna 1970.

Vaikka isäni ei ole ollut elämässäni fyysisesti läsnä yli 35 vuoteen, hän on ollut mukanani. Kuolemansa jälkeen melko intensiivisestikin.

Tämän runon kirjoitin joskus 80 – luvulla.

Pitkään kellastuivat elämäsi lehdet
entä minä -minulle joko sateet ovat alkaneet?

On tyrmäävää

kohdata kuolema. Yllättäen ja siellä, missä ei sitä osaa odottaa.

Ajatuksia herää. Elämästä ja kuolemasta yleensä ja tuosta poismenneestä erityisesti. Mitä tapahtui? Mitä sitä ennen? Miltä hänen läheisistään tuntuu? Kyllähän sen voi kuvitella, mutta ei tietää. Oikeasti.

Elämä on hauras, vaikka se tuntuukin ikuiselta. Tiedän, ettei se ole ikuinen, mutta sitä on mahdoton todella ymmärtää. Nuori mies, minua yli kaksikymmentä vuotta nuorempi. Energinen, hyväkuntoinen ja kuitenkin sairauskohtaus hänet niitti. Odottamatta, lopullisesti.

Sellaista on elämä.

Lepää rauhassa, Marko.

1. muistiinpano

Tervetuloa WordPress minun sivustolleni! Taistelu oli pitkä, mutta kesytin sinut. Tämä on vasta alkua; Odota, kunhan pääsen paremmin käsiksi sisikuntaasi. Siinä voi muotosi muuttua. Aika paljon – luulisin.

Mutta nyt pää on avattu ja auki pysyy!

ps. Onnea Maijalle huomisen johdosta!