Kas niin Mimmi

Teatteri Eurooppa neljä 27.6. 2007

Teksti Agapetus
Sovitus ja ohjaus Erkki Teittinen
Puvustus Anu Nikkilä
Kapellimestari Jukka Pääkkönen

Rooleissa Tiina Oksanen, Maria Raatikainen, Sipriina Kauranen, Taina Reponen, Jussi Rekonen, Kauno Villberg, Jukka Pääkkönen, Martti Hakkarainen, Paavo Pääkkönen.

Teatteri Eurooppa neljä on palannut Hietamalle. Se on ilman muuta hyvä uutinen. Huono uutinen ei ole sekään, että Martinkievari on E4:n kakkosnäyttämö. Voisin kuvitella, että se antaa monessa mielessä lisää liikkumavaraa.

Kas niin Mimmi! on täysveristä Agapetusta ja samalla täysveristä Ee neljää. Esitys vie katsojat viisikymmenluvun lopulle – jotenkin teatterin omimmalle aikakaudelle. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tarinan asetelma on sellainen, että perhe Mimmi ja perhe Akseli sattuvat samaan kesänviettopaikkaan samaan aikaan. Koska vain toinen mahtuu, on sota valmis.

Tämä näytelmä voitaisiin tehdä useammassakin tyylilajissa. Itse teksti houkuttelisi kokeilemaan farssivaihdetta, mutta ryhmä on valinnut hillitymmän musiikkikomedia – tyylilajin. Eikä siinä mitään, toimii se niinkin. Tosin Agapetuksen huumori alkaa olla näinä aikoina luonteeltaan nostalgiapainotteista.

Näytelmän sovittaja Erkki Teittinen ja kapellimestari Jukka Pääkkönen olisivat mielestäni voineet nähdä hiukan enemmän vaivaa musiikin ja itse näytelmän yhteensovittamisessa. Nyt sinänsä hienot ja hyvin esitetyt laulut jäävät kovin irrallisiksi. Ne eivät sanottavasti auta draamaa, vaan paremminkin katkovat sitä. Joskus olen Eurooppa nelosen katsomossa istuessani miettinyt, miksi tämä taitava ja lahjakas porukka ei rohkeammin lähesty musikaalimuotoa. Paikallaan seisominen kehityksen virrassa on taantumista.

Minusta Tiina Oksasen Mimmi ja Jussi Rekosen Akseli olivat yllättävän tasavertaiset vastavoimat. Tiina ei minua yllättänyt, hänen potentiaalinsa tiedän jo vuosien takaa. Mutta Jussi on kehittynyt paljon. Maria Raatikainen Hilmana tekee debyyttinsä ammattinäyttämöllä hienosti. Sipriina Kauranen laulaa kauniisti ja muodostaa Tuomas Koskelan kanssa oivan lemmenparin.

Kas niin Mimmi! on taattua E4 laatua niin kohokohtineen kuin ongelmineenkin.

VR Helsingin Näyttämö: Viisi naista kappelissa

Esitys Saarijärven teatteripäivillä Saarijärvisalissa 30.6.2007

Teksti Arto Seppälä
Ohjaus Timo Tirri ja Sande Hindrea

Roolit

Maija Räsänen, 1. vaimo Minna Jylhä
Sirkka Räsänen, 2. vaimo Liisa Vikma
Salme Räsänen, äiti Sinikka Wahlroos
Lahja Sirén, rakastajatar Aila Rosenlöf
Marja Niiranen Auli Varjosalmi
Kalervo, vainaja Eero Halonen

Käsiohjelma kertoo näytelmästä seuraavaa: Tapahtumat sijoittuvat Kalervo Räsäsen hautajaispäivään. Viisi naista käy läpi suhdettaan vainajaan ja pohtii Kalervon itsemurhan syytä. Samalla naisten keskinäiset välit päätyvät suurennuslasin alle.

Minusta tämä näytelmä on ikään kuin palapeli, joka valmiina kuvaa päivän päähenkilöä sellaisena, millaisen jäljen hän on jättänyt viiteen elämänsä naiseen. Äiti riippuu pojassaan kynsin hampain. 1. vaimo sai kenkää, kun pyykin joukosta löytyi viinapullo. 2. vaimo sai jäädä yksin kotiin. Suhde rakastajattareen on kestänyt 8 vuotta, mutta ongelmia ilmenee heti, kun rakastajatar tahtoisi vihille ja lapsia. Viimeinen naissuhde on hoito- ja pelastussuhde.

Millainen mies tekee itsemurhan ja kutsuu hautajaisiin elämänsä naiset kursimaan kokoon kuvan itsestään? Melkoinen narsisti, uskoisin. Pelkuri myös, sillä hän on tehnyt pakenemisesta elämäntavan. Hänelle uuden naisen pyydystäminen on ollut helpompaa kuin pysähtyminen elämänsä ääreen sen rakennustarpeita inventoimaan.

Mutta, mutta… Entä ne naiset. Eikö heillä ole myös mahdollisuus tehdä ratkaisuja? Miksi jäädä Kalervon elämään roikkumaan. Antaa hänen paeta, jos ei muuta osaa. Kyllä vapaus on heidän ulottuvillaan koko ajan. Ei ehkä kivuttomasti, mutta kuitenkin.

Tällaisen tekstin ongelma on siinä, että niin paljon asioita kerrotaan dialogin välityksellä ja viime kädessä aika vähän paukkuja on tässä ja nyt.

Esitys alkaa pitkällä hiljaisella istunnolla kappelissa. Kuva on sinänsä puhutteleva ja latautunut. Henkilöt haastavat toisiaan sekä läsnäolollaan että puheillaan. Näyttelijät hahmottavat roolihenkilöt hyvin, kommunikaatio näyttämöllä toimii – ainakin ajoittain. Puvustus on hyvä. No, Aranjuez – konsertto on aika kulunut musiikkivalinta. On paljon lahjakkuutta ja potentiaalia. Mutta niin paljon on puhutun varassa ja itse draama alkaa vajota sanojen rannattomaan mereen.

Kuvittelen tämän tekstin houkutelleen ryhmää siksi, että siinä on 5 tasavahvaa naisroolia. Monien tuntemieni ryhmien ongelma on juuri hyvien naisroolien puute ja suurten miesroolien ylitarjonta. Valitettavasti Viisi naista kappelissa ei ole hyvä ratkaisu tähän ongelmaan.

Vihdin teatteri: Gabriel tule takaisin

Esitys Saarijärven teatteripäivillä Saarijärvisalissa 29.6.2007

Teksti Mika Waltari
Sovitus ja ohjaus Timo Tirri
Musiikki Timo Tuppurainen
Lavastus Kipa Laakso
Valot Jukka Ahde
Tanssit/Koreografia Jaana Sulka

Roolit

Kristiina Anger Marit Peura
Ulriika Anger Reija Niemelä
Raili Sanna Sohlberg
Gabriel Lindstöm Aimo Flinkman

Jostain syystä minua tämä Waltarin näytelmä on aina ahdistanut. Jopa siinä määrin, etten ole tainnut koskaan aiemmin nähdä sitä kokonaan. Ehkä syynä on tämän esityksen ohjaajan Timo Tirrin mainitsema Waltarin naiskuva. Tai sitten kuva ihmissuhteista hyväksikäytön loputtomana verkkona. Tiedä häntä, mutta Gabriel, tule takaisin on aika julma näytelmä.

Miksi eroottisten haaveiden sokerihumalan pyörryttämä ikäneito on hauska? Siksikö, etteivät ne tunteet kuulu hänelle, vaan pelkästään kauniille ja rohkeille? Ei pelkästään siksi. Komiikka syntyy olennaisesti hyvin myöhäisestä murrosiän puhkeamisesta ja siitä, että sisarusten maailmankuva heittää häränpyllyä. Äkillinen tunteiden tsunami on niin ankara, että sen vallassa käydään todella lähellä suurta tragediaa.

Näytelmässä on kahden sukupolven neitejä: perinteisiä isän tyttöjä ja nuori, uuden sukupolven nainen, jonka maailmassa ei ole illuusioita. Nuori Raili on kunnianhimoinen, opinhaluinen ja rationaalinen. Siinä missä Kristiina ja Ulriika uhraavat elämänsä isän perinnön vaalimiseen, Raili haluaa käyttää perintönsä oman tulevaisuutensa hyväksi.

Onko Gabriel paha? Kyllä, minun mielestäni hän on paha. Hän painostaa rakastumisen euforiaa elävää Kristiinaa tappamaan sisarensa. Ja miksi – viettääkseen hetken makeaa elämää sisaruksilta petkuttamillaan rahoilla. Eikä ole Gabrielin ansiota se, että murha ei toteudu. Jos sellainen ihminen ei ole paha, kuka sitten on?

Vihdin teatterin tulkinta on rohkea ja omaperäinen. Uskoakseni kohtalaisen paljon Waltarille ominaisesta runsaasta puheesta on kuitattu lauluin ja oivallisin koreografioin. Se ilman muuta terästää esitystä.

Abban Money, money money on ikään kuin draaman motto. Kristiinan Aikuinen nainen lataa alun tehokkaasti. Mä oon mikä oon on Gabrielin hienoa itseironiaa ja Ulriikan Rotunainen suorastaan orgastisen hersyvä riemunpurkaus. Loppupään Menolippu puolestaan menee kuvittamisen puolelle. Ketun laulu loppukohtauksessa herätti minussa kysymyksiä. Olisiko Gabriel näiden naisten Pikku prinssi, joka kosketti heitä ainutkertaisella tavalla; tavalla, joka muutti heidän elämänsä? Kyllä, tällä kerralla näin oli.

Pieni yksityiskohta, joka minua kiusasi läpi esityksen. Miksi laulujen taustoissa oli melodia mukana? Tarpeetonta, koska laulajat olivat kohtalaisen hyviä eivätkä varmaankaan tukea olisi tarvinneet.

Ohjaaja Timo Tirrin työ oli vakuuttavaa. Esityksen rytmi toimi erinomaisesti, tilanteet elivät ja tarina eteni hyvin. Runsas musiikin käyttö loi esitykseen yhden lisätason, joka toisaalta antoi tilanteisiin perspektiiviä ja toisaalta toimi vieraannuttavana elementtinä. Musiikin luoma etäisyys ja karrikointi kevensivät esitystä, niin ettei tekstin ahdistavuus kaikella painollaan käynyt päälle.

Näyttelijäntyö oli samoin erinomaista. Sisarusten ( Marit Peura ja Reija Niemelä) henkilökuvat hahmottuivat selkeinä ja loogisina. Samoin Railin (Sanna Sohlberg) lähes arkisen terävä rationaalisuus ja selvänäköisyys. Gabriel Lindström ( Aimo Flinkman ) oli tyylikkäällä tavalla hyvin uskottava huijari.

Kaikenkaikkiaan viihdyttävä, hyvä esitys. Hienoa, että sain sen nähdä.

Auto rämä, peltijuna…

Tämä  lastenloru tulee mieleen, kun seuraa Kokoomuksen kiemurtelua tasa-arvotuponsa kanssa. Toivotan pitkiä, iloisia ja positiivisia hetkiä Kataiselle hoitoalan palkkahirressä.

Turhauttavaa

On aika turhauttavaa joutua toteamaan, mihin Suomessa on tänään varaa ja mihin ei.

Samaan aikaan kun koulun resursseja jatkuvasti karsitaan – on karsittu kohta 15 vuotta -, rakennetaan kauppakeskuksia, joita kukaan ei tarvitse ja vain harvat haluavat.

Heikoin lenkki

Sanotaan, että ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki.

Mikäli tulevan hallituksen heikoimmat lenkit eivät ole Ilkka Kanerva ja Paavo Väyrynen, olemme todella vaikeuksissa. Nämä herrat ovat näyttönsä antaneet, eikä niiden perusteella kummallakaan pitäisi olla asiaa tämän luokan tehtäviin.

Ei voi kuin ihmetellä sitä selkärangan pehmenemisen astetta ja ylimielisyyttä, joka näyttää niin Kokoomusta kuin Keskustaakin vaivaavan. Laittaa nyt tällä tavalla läskiksi vakava asia.

Toivottavasti he osaavat hävetä – positiivisesti ja iloisesti tietenkin.

Elisenvaara

Edellisessä jutussani mainitsemani pommitus tapahtui Elisenvaarassa . Pommituksesta ilmestyy syyskuussa 2008 kirja Vaiettu Elisenvaaran pommitus

Nyt hiukan nolottaa, kun en nimeä tunnistanut äitini siitä kerrottua. Mutta toden totta, meillä kotona siitä ei liikoja puhuttu.

Nyt tunnistan erään keskustelun, joka aikanaan jäi minulle mysteeriksi. Isäni voihki lapsia täynnä olleen junan pommittamista sodan aikana. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli itse paikalla.

Elisenvaara nousi esiin mielenkiintoisella tavalla viime perjantaina. Olin katsomassa Kansallisteatterissa erinomaista Viimeinen juna länteen – esitystä. Siinä Elisenvaaran pommituksella on varsin ratkaiseva rooli. Palaan esitykseen tarkemmin, kunhan saan Helsinkiin unohtuneen käsiohjelman takaisin.

Isäni sota

Joitakin aikoja sitten kirjoitin isästäni, Vaito Kaijanahosta. Isäni ei oikeastaan koskaan puhunut sodasta. Joskus hän kertoi pitkäksi venähtäneestä varusmiesajastaan. Sen toki tiesin, ettei hän ehtinyt varsinaisesti rintamalle, kun sota päättyi.

Asia tuli puheeksi äitini kanssa pari viikkoa sitten. Hän kertoi, että vähältä se piti.
Isä oli junassa matkalla rintamalle. Junan kulku kuitenkin katkesi ilmapommitukseen asemalla, jonka nimen olen unohtanut. Tarjolla olivat kaikki sodan kauhut: putoilevia pommeja, palavia rakennuksia, joukoittain kuolleita ja haavoittuneita, sekä ihmisiä että eläimiä. Ja rakennuten sisälle palavia ihmisiä.

Isäni oli tuolloin 17. En ihmettele, ettei hän halunnut sodasta puhua. Vain unohtaa.

Robert Altman on kuollut

Minusta Robert Altman oli 70 – luvulta lähtien yksi kiinnostavimmista ohjaajista. Hänen tuotantonsa on laaja ja varmaan epätasainenkin. Mash oli hänen läpimurtonsa. Mutta monet hänen myöhemmistä elokuvistaan olivat sitäkin kiinnostavampia. Chandler-filmatisointi Pitkät jäähyväiset oli ensimmäinen, minkä minä häneltä näin.

Robert Altmanin kuritonta mielikuvitusta ja uskallusta minä ihailen ja kadehdin. Ja tietenkin luomisvoimaa. Viimeinen elokuva, A Prairie Home Companion tuli ensi-iltaan kesäkuun 9. tänä vuonna.

Ei riittävän hyvä…

On se jännä, miten hyvä uutinen ei ole hyvä uutinen ellei se ole riittävän hyvä. Tai sitten se, miten paljon energiaa käytetään siihen, ettei kukaan vain erehtyisi kuvittelemaan liikoja itsestään.

Hyvää tarkoittavat pahanilmanlinnut.