Roistovaltioista

Alexander Haig kuuluu sanoneen, että Israel on Yhdysvaltojen suurin uppoamaton lentotukialus. Ja — mikä parasta — sen kannella ei palvele yhtäkään amerikkalaista sotilasta, ja se on pysyvästi ankkuroitu strategisesti suunnattoman tärkeälle alueelle. (Hannu Reime: Israel tuhoaa Libanonia)

Israelin valtion puhemies vakuuttaa, että YKn tarkkailupisteen tuhoaminen Libanonissa oli vahinko. Uskokoon ken tahtoo, mutta sanojen sijaan kannattaa katsoa asiaan liittyviä tekoja. Mihin toimiin Israel on ryhtynyt – siis muuhun kuin suunpieksäntään.

Israel katsoo oikeudekseen pidättää naapurinsa hallituksen jäseniä ja kansanedustajia. Israel katsoo oikeudekseen vallata naapurinsa maata. Israel katsoo oikeudekseen tuhota naapurinsa kansalaisten omaisuutta.

Mikäli Israel ei olisi Haigin kutsuma uppoamaton tukialus, se kuuluisi ilman muuta ns. rosvovaltioiden joukkoon ja itseasiassa olisi tässäkin seurassa omaa luokkaansa – jopa verrattuna isäntäänsä.

Se on mikä on. Ja oikeassa se, joka lyö kovimmin.
Joskus vain toivoisi, että olisi olemassa jokin absoluuttinen oikeus, jonka ääressä omavaltaiset maailmanpoliisit joutuisivat selvittelemään tekemisiään.

Rajankäyntiä

Cato kirjoitti jo joitakin aikoja sitten Hollannin korkeimman oikeuden päätöksestä hyväksyä pedofiliapuolue puoluerekisteriin. Oikeuden ratkaisussa ei punnittu suhtautumista pedofiliaan vaan ilmaisun- ja kokoontumisvapauteen. Ongelma on mutkikas ja sitä ratkaistaessa varmasti jouduttiin miettimään, missä rajat kulkevat. Minun mielestäni ne olisivat tässä kohtaa voineet kulkea toisaallakin, mutta periaatteessa olen Caton kanssa samaa mieltä. Ilmaisun- ja kokoontumisvapaus ovat demokratian ydintä ja niihin puuttuminen on aina ongelmallista.

Mutta missä ne rajat kulkevat?

Pedofilia on röyhkeää ja häikäilemätöntä itsekeskeisyyttä, piittaamattomuutta ja kyvyttömyyttä kokea myötätuntoa toista ihmistä kohtaan. Sen aiheuttamat vammat ovat vaikeita ja ne invalidisoivat uhrin usein pysyvästi. Ja koska uhrit ovat lapsia, vammojen aiheuttama kärsimys ja haitta kestävät pitkään.

Entäpä jos Hollannissa joku haluaa perustaa puolueen, joka ajaa murhan laillistamista. Millaisen ratkaisun korkein oikeus silloin tekisi?

Itkupilli

Uskomatonta, mutta totta. Herra Niinistö itkee likaisesta vaalikamppailusta. Ja miksi? Siksi, että hän joutuu puolustamaan käsityksiään. Presidenttiainestako tällainen rimpula, tuskin.

Keskustalaiset näyttävät kiltisti marssivan johtonsa komentojen mukaan. Olisi mielenkiintoista nähdä, olisivatko kokoomuslaiset tehneet vastaavan, jos Niinistö olisi pudonnut. Epäilen, että eivät.

Sumutusta

Keskisuomalainen käy presidentinvaalikamppailua omalla tavallaan. Luonnollisesti puffaa Niinistoä sen kun ehtii.

Vesa Somppi
kirjoittaa ( ja viittaa ehdokkaiden julkkistukijoihin) : Halonen on kerännyt enemmän nimiä, mutta Niinistön tukijat ovat kovemman luokan tekijöitä. Hän pongaa Halosen listalta Aki Kaurismäen, Ismo Alangon, Jani Sievisen ja Ewa Wahlströmin. Ja hylkää loput kommentilla: Suurin osa”julkkiksista” on suurelle yleisölle tuiki tuntemattomia.

Hmmm, keitähän nämä suurelle yleisölle tuiki tuntemattomat “julkkikset” mahtavat olla.

Tarjan sivustolla blogia näyttävät pitävän Aleksi Bardy, Anja Snellman ja Hilppa Kimpanpää.

Tarjaa ovat ilmoittautuneet tukemaa mm. Karita Mattila, Jorma Uotinen, Kaija Saarikettu, Ilkka Alanko, Pedro Hietanen, Hector, Maarit ja Sami Hurmerinta, Chydeniukset Jussi ja Kalle, Jarkko Martikainen, Timo Rautiainen, Kaija Koo, Ile Kallio, Kaija Kärkinen, Tapani Kansa, Pekka Kuusisto, Iiro Rantala, Heikki Salo, Hannu-Pekka Björkman, Neil Hardwick, Sari Havas, Riitta Havukainen, Kaisa Korhonen, Krisse Salminen, Vesa Vierikko, Eija Vilpas, Marco Bjurström, Virtasista Jukka ja Ville, Outi ja Ilkka Heiskanen, Laila Hirvisaari, Pentti Holappa, Arto Paasilinna, Leena Lehtolainen, Mirkka Rekola, Kaari Utrio …

Käy itse katsomassa, ketkä muut ovat jääneet Vesa Sompille tuntemattomiksi.

Muista äänestää

Tarja Halosen numero 9 presidentinvaalissa 2006 Vaikka presidentillä ei ole toimivaltaa hyvinvointivaltion suhteen, ei työllisyyden ja vielä vähemmän työn maailmanmarkkinahinnan suhteen, meillä äänestäjinä on. Tosiasiassa äänestämme enemmästä kuin vain presidentistä.

Ääni Niinistölle on ääni thatcherismille, ääni terveydenhollon rappeutumiselle, ääni kuntien ahdingon kiristämiselle.

Numero 9 äänestyslipussa on kannanotto solidaarisen yhteiskunnan puolesta, kannanotto tasa-arvon puolesta, kannanotto inhmillisen yhteiskunnan puolesta.

Muista äänestää ja äänestäessäsi ajattele, mikä on sinulle todella tärkeää!

Keskustelu 1.

Radion ykkösaamussa oli Tarjan ja Saulin kaksintaistelun 1. erä. Sauli oli köysissä useamman kerran ja kongikin hänet pelasti toimittajan väliintulon muodossa.

Luulen, että oikeasti Niinistön pojan puntti tutisee ennen näitä otteluita ja myös niiden jälkeen. Hänelle ei liene yllätys Tarjan ylivertainen asiaosaaminen. Siinä missä Sauli viljelee yleisiä mielikuvia, Tarja puhuu konkreettisesti.

On harmi, että toimittaja estää keskustelun syventämisen. Minusta keskustelu on turhan tarkkaan käsikirjoitettu ja toimittaja pitäessään kiinni käsikirjoituksesta määrittää liiaksi keskustelun kulkua.

Vaaliblogeja

Olen seurannut lähes päivittäin Matti Vanhasen ja Sauli Niinistön vaaliblogeja. Niinistön kohdalla välillä syntyi epäilys, ettei kirjoittaja ollut itse ehdokas. Ei ainakaan aina. Vanhasen kohdalla tällaista epäilystä ei syntynyt.

Itsekin harmittelin, ettei omalla ehdokkaallani ollut omaa blogia. Tarjan sivustoa selaillessani löysin sen sijaan pari kiinnostavaa: Alex Bardyn ja Hilppa Kimpanpään blogit.

Update: Myös Anja Snellman on liittynyt Tarjan sivustolla bloggaavaan joukkoon!

Onnistumisia ja epäonnistumisia

Ylivoimaisesti eniten ääniä saanut on epäonnistunut? Kauas kakkoseksi jäänyt haastaja on onnistunut? Kolme ääntä sadasta saanut on voittaja?

Sellaista on vaalilogiikka. Luvut itsessään ovat faktoja, jotka jokainen ymmärtää. Silti meillä on selittäjien armeija, joka luo tarinoita lukujen ympärille. Miksi?

Rahan vuoksi, nähtävästi. Ovathan vaalit ylivoimaisesti suurin ja kiinnostavin reality-sarja mediassa.

Myös mielipidekyselyt ovat kannattavaa bisnestä, kunhan ei olla liian tarkkoja virhemarginaalien kanssa. Aina saadaan tulokseksi lukuja, joita selittää. Otos on kuitenkin usein niin pieni, että monen ehdokkaan mitattu kannatus on pienempi kuin tiedustelun virhemarginaali. Mutta mitä pienempi otos, sitä halvempi gallup. Ja halvassakin tiedustelussa on monta desimaalia.

Mutta – ei varmaankaan vain rahan vuoksi, myös lumeen. Kun tosiasiat ovat epämiellyttäviä, sen pahempi tosiasioille.

Äsken uutisissa eräs selittäjistä (emeritusprofessori Martikainen) vakuutti, että Sauli Niinistöllä olisi hyvätkin saumat tulla valituksi. Ken elää, se näkee. Myös ensimmäisen kierroksen tuloksella lienee kuitenkin ennustearvoa.

Sarvikuonoja

Koulupoikana 60 – luvun lopulla järjestimme lievää levottomuutta Vaasan teiniyhdistyksen itsenäisyyspäivän soihtukulkueessa. Meitä taisi olla alun toistakymmentä koulutyttöä ja -poikaa. Tosin itse mielsimme itsemme tärkeiksi radikaaleiksi ja meillä oli tehtävä. Halusimme paremman maailman, paremman Suomen ja paremman Vaasan. Sen uskoimme toteutuvan sosialistisen vallankumouksen kautta.

Tosin, emme me (tai ainakaan kaikki miestä) olleet kovin perillä sosialismin teoriasta emmekä etenkään käytännöstä. Joukossamme oli anarkisteja, maolaisia, varmaan joku oikea kommunistikin. Mutta suurin osa meistä oli jonkinlaista uusvasemmistoa. Vaikutteet tulivat paremminkin lännestä, amerikkalaisilta campuksilta kuin idästä. Ja luonnollisesti Pariisista. Eikä unohdeta Tukholmaakaan.

Mitä me tuona itsenäisyyspäivänä teimme? Kesken marssin sammutimme soihtumme ja huusimme: “Suomi punaiseksi!” Naama punaisena ja kurkku suorana, tietenkin. Saimme tehdä sen kaikessa rauhassa. Jotkut ympärillä hiukan tirskuivat, joku näytti tuohtuneelta, ei sen kummempaa. Meidät kyllä tiedettiin ja tunnettiin ennestään. Sami Määttä on dokumentoinut tuota aikaa ja porukkaa sivuillaan.

Tämän tapauksen yhteydessä minulle tuli tutuksi Sarvikuono. Kyseessä on maakuntalehden pääkirjoitussivuilla esiintyvä kirjoittaja, joka tuohduksissaan kadottaa niin tosiasiat, suhteellisuudentajun kuin sivistyksenkin. Sanomattakin lienee selvä, etten viittaa kehenkään tiettyyn henkilöön, vaan paremminkin kirjoitustyyppiin; toimittajan primitiivireaktioon, joka painetaan lehteen.

Vaasalehden sarvikuono uhkaili meitä poliisilla ja koulusta erottamisilla. Lehti räyhäsi aikansa, mutta sen paremmin poliisi kuin koulukaan ei katsonut aiheelliseksi ryhtyä toimiin.

Tiedonantajan yhteydessä sarvikuono on toki sukua edelliselle, mutta kuitenkin eri asia.

Jotenkin tuli nostalginen olo, kun törmäsin Mediaviikkoon ja erityisesti sen pääkirjoitukseen 8.1.2006. Kas, ei ole sukupuuttoon kuollut tämäkään journalismin laji.

A-piste

Sattumoisen näin otsikossa mainitun ohjelman, jossa oli pahaa verta synnyttänyt henkilökuva Sauli Niinistöstä. En ole Niinistön kannattaja, mutta kyllä henkilökuvan kulmikkuus minuakin nirhaisi. Eikä vain tämä juttu, vaan koko ohjelma kautta linjan.

A-piste kai kuvittelee olevansa kriittinen. Väärin kuvittelee. Se on vain efektejä. Ei ensimmäistäkään ajatusta, vain pyrkimystä kuohauttaa. Tällaisia ohjelmia katsoessa tulee mieleen, mistä nyt halutaan vaieta, mistä ei saa tai sovi puhua.