Murheellista

Reko Lundan on kuollut.

Minulle tieto hänen sairaudestaan tuli Hesarin jutun kautta. Olin järkyttynyt. Ja nyt ehkä kaksin verroin.

Menetys on suuri – paitsi hänen läheisilleen – myös suomalaiselle teatterille.

Harri Tavinenkin on kuollut.

Harri oli Teatteri Eurooppa neljän vakiohenkiökuntaa vuosien ajan. Viimeksi menneenä kesänä hän oli mukana Hietamalla Teatteri Yhteisen sävelen Reppu ja reissumies – näytelmässä. Harrin kohtaloksi koitui ymmärtääkseni masennus.

He molemmat olivat vielä nuoria ja heillä olisi ollut paljon annettavaa.

Murheellista.

Syvä osanottoni molempien läheisille.

Enskari

Kaija ja Eno Waltarin näytelmässä Myöhästynyt hääyö

Lanneveden Sampo-nuorisoseuralla ja minulla on tänään enskari. Näytelmä on Mika Waltarin Myöhästynyt hääyö.

Projekti käynnistyi jo viime keväänä ja harjoituksia on kertynyt kaikenkaikkiaan lähes 50. Tosin kesä pidettiin taukoa ja elokuussa miehityksestä vaihtui puolet eli todellinen harjoitusmäärä tällä kokoonpanolla jää alle 30. Se on vähän.

Harjoitusprosessi on ollut vaativa ja koetellut ryhmän stressinsietokykyä. Tänään on tunnelma kuitenkin hyvä ja odotukset korkealla. Viimeinen rutistus on ollut mahtava ja osoittaa, miten paljon ryhmässä on luovaa potentiaalia!

Kuvassa ovat Minna Pohjola (Kaija) ja Matti Hiekkavirta (Eno).

Enskarin vuoksi minulta jää käymättä kaksi sinänsä tärkeää tapahtumaa nimittäin Äänekoskella toteutettu mielenterveyskuntoutujien teatteriprojekti Syvältä viiltää – ihminen ja Konginkankaan työväenyhdistyksen 100 – vuotisjuhla.

Kurituksesta

Hämmästyttävän suuri joukko suomalaisia kannattaa lasten ruumiillista kurittamista.

Aikanaan työnantajilla oli oikeus työntekijöidensä ruumiilliseen kurittamiseen. Ehkäpä kannatusta löytyisi tällekin? Jospa lievemmät liikennerikkeet sovitettaisiinkin samantien rikospaikalla kunnon pamputuksella? Tai teleoperaattori antaisi kunnolla turpaan niille, joiden laskunmaksu tökkii. Ja perään tietenkin perimiskulut.

Aika absurdia. Aikuisen ruumiillinen kurittaminen ei käy, mutta lasta pitäisi saada “kasvattaa” pelolla ja väkivallalla. Onneksi laki sentään on heikomman puolella – ainakin tässä asiassa.

Isäni

Puhuin hänen kanssaan viimeksi 35 vuotta sitten. Olin silloin 21-vuotias ja hän täytti juuri 45. Pari viikkoa sitten hän olisi täyttänyt 80. Nyt voin sanoa, että hänen syntymästään tuli kuluneeksi tuo 80 vuotta. Näistä kahdeksastakymmenestä vuodesta hän on ollut kuolleena lähes 26.

Mitä nuorempi olin, sitä vanhemmalta isä tuntui. Nyt, kun itse olen vanhempi kuin hän kuollessaan, ymmärrän, kuinka nuori hän oli. 23:n kun minä synnyin. Kolmen – neljänkymmenen puolivälissä, kun hänen avioliittonsa oli käytännössä ohi. Muutto ruotsiin 39 ikäisenä. Rahapuilaa, riitaa ja rähinää kotona, ylenkatsetta töissä. Oli sairautta ja masennusta. Ja viinaa, mutta vain viikonloppuisin. Sitten Yksinäisen miehen arki, ura kokopäiväjuoppona ja lopulta maksakirroosi varhaisessa keski-iässä.

Kun olimme muuttaneet Ruotsiin vuonna -65 isä vakavissaan yritti saada ryyppäämisen hallintaan. Mutta – ikävä kyllä – näistä yrityksistä ei jaeta pistesijoja. Vain onnistujat palkitaan.

Isä ja minä. En tiedä millaiseksi hän suhteemme koki. Minä kuitenkin vihasin ja inhosin häntä. Hän oli juovuksissa arvaamaton ja vastenmielinen. Nolasi perheensä juopuneen toilailuillaan useasti. Ei hän väkivaltainen ollut, mutta paha suustaan. Selvinpäin hän oli ennustettavampi, mutta usein aika ilkeä.

Joskus alta kymmenvuotiaana halusin halata häntä. Isä työnsi minut pois ja sanoi, ettei miehet halaa. Helmikuun alussa 1965 katselin telkkarista Churchillin hautajaisia. Kesken kaiken kuulin kummallisen äänen. Menin alakertaan. Siellä isä naureskeli, kun äitini makasi lattialla sydänkohtauksen kynissä. Ääni, jonka olin kuullut, oli äitini hengitys, tai paremminkin korina. Isä ilkkui, että äiti teeskentelee. Silloin ensimmäisen kerran meinasin lyödä häntä. Olin iso ikäisekseni ja isä oli pieni mies.

Muistoni tästä miehestä, isästäni, ovat rupisia ja repaleisia. Oikeasti minulla on aika vähän hyvää sanottavaa hänestä. Mutta siitä huolimatta suren ja ikävöin häntä. En kännikalaisääni niinkään, vaan sitä miestä, jota en tuntenut, mutta jonka tiedän olleen olemassa. Ihmistä, joka hautautui ja lopulta hukkui ahdistukseen ja viinaan.

Epätoivoisia yrityksiä

“Älykkään suunnittelun oppi”

Eilen tuli telkkarista Prismassa ohjelma ns. älykkäästä suunnittelusta. Siinä muutamat amerikkalaiset luomisopin kannattajat yrittivät todistella, ettei evoluutioteoria ole mitenkään mahdollinen selitys elämän synnylle ja kehitykselle.

Avuttomia olivat uskovaisten eväät. Esimerkiksi: Koska Darwin oli sanonut, että hänen teoriansa kaatuu, jos luonnosta löytyy yksikin eliö, joka ei voi olla kehityksen tulos. Ja siitä sitten vain kiirellä etsimään tällaista oliota.

Darwin oli varmasti eläessään monessakin asiassa väärässä. Samoin hänen teoriansa yksityskohdissa on varmasti runsaasti epätarkkuuksia ja ehkä jopa virheitä. Mutta vaikka evoluutioteoria alkaakin Darwinista se ei häneen pääty. Kuluneena 150 vuotena on tehty suunnaton määrä tutkimusta, jonka mukana itse teoriakin on kasvanut irti keksijästään. Eli vaikka Darwin olisi lopulta kieltänyt teoriansa, ei teoria siihen kaadu.

Mitä tulee itse esitettyyn “todisteeseen” – eli eliöön, joka ei voisi olla syntynyt kehityksen myötä vaan olisi luotu – en sano mitään, sillä en ole biologi. Mutta todistelussa paistoi läpi inttäminen: tämän täytyy olla luotu, se on liian monimutkainen syntyäkseen muulla tavoin. Samaa inttivät amerikkalaiset probagandafilmit samasta aiheesta jo 60 – luvun lopulla.

“Älykkään suunnittelun oppi” ei ole oikeasti tutkimusta eikä tiedettä. Tutkimuksen tulos on tiedossa jo ennen tutkimuksen aloittamista ja  tarkoituksena on vain osoittaa evoluutioteoria vääräksi. Kysymyksessä on ideologia ja viimekädessä halu pakottaa maailma opin kannattajien vulgaariuskonnollisuuteen. Eli kysymys on vallasta ei tieteestä.

Luoja meidät varjelkoon heidän valtaansa joutumasta.

Katainen

Eduskuntavaalit ovat tulossa. Se näkyy. Jyrki Katainen yrittää haastaa hallitusrintamaa. En tiedä miksi, mutta mielikuva on jotenkin huvittava. Ikäänkuin mykkäfilmin tilanne, jossa isomies nojaa kaikessa rauhassa pikkumiehen otsaan, kun pikkumies yrittää tapella.

Epätoivoiselta kuulostavat pikkumiehen avaukset: Libanonin kriisi hoidettiin hyvin, mutta missä oli pääministeri! tai hallitus on alentanut veroja enemmän kuin me osattiin vaatia ja hitto soikoon ne tekee sen taas ensivaalikaudellakin.

Kokonaan toinen messu onkin sitten se, että hallitus todella aihettaa mittaamatonta tuhoa kvarttaalikeinottelijan persettä nuollessaan.

Roistovaltioista

Alexander Haig kuuluu sanoneen, että Israel on Yhdysvaltojen suurin uppoamaton lentotukialus. Ja — mikä parasta — sen kannella ei palvele yhtäkään amerikkalaista sotilasta, ja se on pysyvästi ankkuroitu strategisesti suunnattoman tärkeälle alueelle. (Hannu Reime: Israel tuhoaa Libanonia)

Israelin valtion puhemies vakuuttaa, että YKn tarkkailupisteen tuhoaminen Libanonissa oli vahinko. Uskokoon ken tahtoo, mutta sanojen sijaan kannattaa katsoa asiaan liittyviä tekoja. Mihin toimiin Israel on ryhtynyt – siis muuhun kuin suunpieksäntään.

Israel katsoo oikeudekseen pidättää naapurinsa hallituksen jäseniä ja kansanedustajia. Israel katsoo oikeudekseen vallata naapurinsa maata. Israel katsoo oikeudekseen tuhota naapurinsa kansalaisten omaisuutta.

Mikäli Israel ei olisi Haigin kutsuma uppoamaton tukialus, se kuuluisi ilman muuta ns. rosvovaltioiden joukkoon ja itseasiassa olisi tässäkin seurassa omaa luokkaansa – jopa verrattuna isäntäänsä.

Se on mikä on. Ja oikeassa se, joka lyö kovimmin.
Joskus vain toivoisi, että olisi olemassa jokin absoluuttinen oikeus, jonka ääressä omavaltaiset maailmanpoliisit joutuisivat selvittelemään tekemisiään.

“Hopea ei ole häpeä”

On paljon helpompaa jättää haaveiden toteuttaminen muiden huoleksi kuin asettaa itsensä alttiiksi. Sohvalla istuen koetaan usein suurimmat intohimot. Tämän ole jälleen voinut havaita päivän lehdistä ja kuulla eilen illalla maikkarin uutisista.

Miksi Tero Pitkämäen suorituksessa huomio kiintyy siihen, mitä hän ei saavuttanut. Hän kuitenkin saavutti paljon. Ja lopulta tulos tullaan muistamaan suurena voittona.

Minusta on vastenmielistä se, että pienet miehet ja pienet naiset etsivät tukea horjuvalle itsetunnolleen mitätöimällä toisten saavutuksia. Ovatko urheilusankarit jotakin velkaa ihailijoilleen? Eivät varmasti. Velkaa he ovat lähinnä itselleen ja jo heidän urheilemisensa ansaitsee meidän ihailumme.

Katteeton ylimielisyys on joskus suorastaan sietämätöntä myös taidekritiikissä. Siinäkin sanat ovat usein moninverroin sanojaansa suuremmat.

Tähän samaan kategoriaan kuuluu tuo otsikon vihjailu ja moni muu julkinen kommentti.

Kenellä on oikeus olla pettynyt Tero Pitkämäen hopeaan? Vain Tero Pitkämäellä, eikä hänelläkään liene siihen aihetta. Kaikkien muiden pitää onnitella häntä loistavasta suorituksesta.

Yksityislääkärillä

Keväällä mummon olo kävi huonoksi, henki ei ottanut kulkeakseen eivätkä astmalääkkeetkään auttaneet. Julkisen puolen hoidosta oli huonoja kokemuksia, siksi apua haettiin yksityisen lääkäriaseman päivystyksestä.

Asiakas on 78 – vuotias, lähes sokea ja kuuro diabeetikko, jolla on sydämen tahdistin. Lääkäri näytti olevan keikalla eli ei talon vakinaista väkeä, sillä hän ei esimerkiksi päässyt talon potilastietoihin käsiksi.

Mutta ei siinä mitään – tutkitaan, tutkitaan: labraan ja röntgeniin. Muutaman päivän odotus ja taas lääkärin pakeille. Nuori mies pyörittelee päätään, tämä onkin hankala tapaus. Oireet ovat selvät ja tukalat, mutta hän ei niihin hoitoa keksi. Ehkä olisi paras mennä terveyskeskukseen.

Mutta ei siinä kaikki: tämä maksoi eläkeläismummolle lähes tuhat euroa. Tuhat euroa kehotuksesta mennä terveyskeskukseen!

Papereista näkyi, että lääkäri arveli asianlaidan aivan oikein jo ensimmäisellä käyntikerralla. Siis miksi labra ja röntgen ja vielä toinen käynti? No, pitäähän lääkärinkin elää.

Jep, yksityistetään terveydenhuolto.

Sepp Blatter huolissaan urheilun etiikasta

FIFAn puheenjohtaja Sepp Blatter aikoo vielä harkita, voiko Zinedine Zidane tulla palkituksi maailmanmestaruuskisojen parhaana pelaajana. Hän on kuulemma huolissaan urheilun etiikasta.

Dopingiakaan ei jalkapallossa esiinny, senhän aukottomasti osoitti FIFA ankaralla testaamisellaan. Siinä ei ulkopuolisia tahoja tarvita sotkemaan selvää asiaa.

Vanha totuus, ettei niistä voi tehdä pilaa, koska ne tekevät sen itse, näyttää pätevän edelleen.

Päivitin ja päivittelen

Olen tänään päivittänyt WordPressiäni. Versio on nyt 2.0.3 ja samalla päivittelin hiukan blogini ulkonäköä. En paljon kuten huomata saattaa.

Maailmanmestaruuskisat

Minusta on niin väärin, että Italia “voitti” jalkapallon maailmanmestaruuden. Väärin siksi, että mestaruus käytännöllisesti katsoen arvottiin. Minusta olisi parempi, että jos peli päättyy tasan, ei ole maailmanmestaria. On vain kaksi hopeamitalijoukkuetta.

Kaunis Veera

Venekosken kesäteatteri on minulle tuttu monen vuoden yhteisen taipaleen vuoksi. Teatteri on investoinut paljon yleisön viihtymiseen. Parin kesää sitten valmistui komea katsomorakennus, jonka vieressä kalpenee lähes minkä tahansa suomalaisen kesäteatterin katsomo.

Mutta se Kaunis Veera. Tatu Pekkarinen on ilman muuta suomalaisen viihteen merkkimiehiä. Tämä näytelmä on valitettavasti aikansa elänyt. Se suorastaan rasistinen. Näytelmän kantava teema nojaa siihen, että mustalaispariskunta varastaa lapsen. Jonkun mielestä tämä on nipottamista, mutta olkoon. Minä en sellaista näytelmää tekisi.

Venekoskella on kesäteatterista pitkät perinteet. Toiminta alkoi 50 – luvun alkupuolella ja vuosien mittaan ohjelmistossa on ollut runsaasti sekä klassikkoja että kantaesityksiä. Mutta musiikkiteatteri ei ole ainakaan parin viimevuosikymmenen aikana kuulunut Venekosken kesäteatterin vahvuuksiin. Eikä se kuulu edelleenkään. Parhaiten toimii lämmin maalaishuumori.

Kävin uimassa

Peurungassa . Paikka on hieno, monenlaisia kunnonkohennuspisteitä eri puolilla kupolia.

Mutta minä se vain uin. Paitsi että kesken kaiken jouduin keskelle vesijumppaa. Jännittävää. Siinä mummojen ja pappojen keskellä tuli kunto mitatuksi ja kevyeksi havaituksi. Ja sitten minulta loppui energia. Kirjaimellisesti. Iski hypoglykemia. En aamulla insuliinia annostellessani tullut ajatelleeksi päivän rehkimistä vedessä. Onneksi oli takin taskussa rypälesokeripastilleja.

Peurungan uima-allas on lenkki. Mittaa sille kertyy 100 metriä. Keskellä on jumppa- ja hierontapisteallas ja lastenallas.

Lenkkialtaassa vesi virtaa. Vastavirtaan uiminen oli haaste. Jaksoin vesijumpan lisäksi uida vain 400 metriä, joista niistäkin 200 virran mukana.

Että sellainen seikkailu.