Murheellista

Reko Lundan on kuollut.

Minulle tieto hänen sairaudestaan tuli Hesarin jutun kautta. Olin järkyttynyt. Ja nyt ehkä kaksin verroin.

Menetys on suuri – paitsi hänen läheisilleen – myös suomalaiselle teatterille.

Harri Tavinenkin on kuollut.

Harri oli Teatteri Eurooppa neljän vakiohenkiökuntaa vuosien ajan. Viimeksi menneenä kesänä hän oli mukana Hietamalla Teatteri Yhteisen sävelen Reppu ja reissumies – näytelmässä. Harrin kohtaloksi koitui ymmärtääkseni masennus.

He molemmat olivat vielä nuoria ja heillä olisi ollut paljon annettavaa.

Murheellista.

Syvä osanottoni molempien läheisille.

Papin perhe

Kansallisteatterin pieni näyttämö perjantaina, 20. lokakuuta 2006

1970 – luvun lopulla eräs “arvovaltainen” raati tuomitsi Canthin Papin perheen aikansa eläneeksi tekstiksi, jolla on lähinnä museaalista arvoa. Totta toinen puoli – 1891 kantaesitetty teksti epäilemättä vaatii päivittämistä. Mutta itse draama on säilyttänyt elävän ytimensä. Sen voi käydä toteamassa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä.

Kolme kapinaa

Pastori Henrik Valtari (Veikko Honkanen) on aatteen mies – patriarkka henkeen ja vereen. Hän ei siedä pääkaupungin liberaaleja virtauksia, vaan haluaa ryhtyä taisteluun kodin, uskonnon ja patriarkaatin nimeen. Tässä tarkoituksessa hän ostaa kituvan konservatiivilehden.

Kaupalla on seurauksensa. Pastorin rahat eivät enää riitä Hanna – tyttären ( Pirjo Määttä ) koulutukseen. Koulutus puolestaan on itsenäisyyden avain Hannalle.

Kaupassa on myös toisen kriisin siemen. Isä Valtari nimittäin odottaa poikansa Jussin ( Antti Luusuanniemi ) liittyvän lehden toimitukseen. Äärikonservatiivien linnake ei Jussia houkuttele vähääkään, sillä hän on liberaalien aatteiden kannattaja. Isän ja pojan yhteenotto kärjistyy siihen saakka, että isä kieltää poikansa ja poika puolestaan panee parastaan pilkatessaan pääkaupungin lehdessä isänsä julkaisua.

Kolmas kapinallinen on pastorin nuorin tytär Maiju ( Leena Pöysti ), joka haaveilee näyttelijättären urasta. Salaa isältään hän hakee paikkaa Suomalaisesta teatterista. Koe-esiintymiseen Maiju karkaa Jussin rakastuneen ystävän Teuvo Rastaan ( Harri Nousiainen ) avulla.

Kolme erilaista kapinaa.

Hannan tavoitteena on itsenäisyys ja taloudellinen riippumattomuus. Hän ei halua alistua perinteiseen naisen rooliin miehensä elättämänä ja alistamana perheenäitinä. Hanna on älyllinen ja vahvatahtoinen nainen, joka näkee maailmassa paljon muutakin tehtävää kuin perhe.

Jussin kapina puolestaan on sukupolvien välistä ikuista kiistaa. Nuori uros haluaisi suistaa vanhan uroksen vallasta. Ja vaikka Jussin kapina näyttää yhteiskunnalliselta, se onkin itse asiassa näistä henkilökohtaisin.

Maiju taas on impulsiivinen, tunteissaan ja haaveissaan elävä nuori nainen. Hänen kapinansa on henkilökohtaista. Toki hän kapinoi myös naisen mahdollisuuksien rajoja vastaan, mutta eri lailla kuin Hanna. Siinä missä Hanna haluaa tietoisesti muuttaa maailmaa, Maiju tavoittelee omaa onneaan.

Äiti ja tytär

Valtarin perheen äiti, Elisabeth ( Elli Castrén ) on vahva ja viisas nainen. Hän ei kapinoi, vaikka näkeekin. Hänen rakkautensa luo pohjan lasten pyrkimyksille. Hanna puolestaan on omaksunut äitinsä viisauden ja rakkauden. Siinä missä Jussi kapinoi isäänsä vastaan, Hanna voi kapinassaan nojata äitiinsä. Hanna ei kyseenalaista äitinsä valintoja, vaan arvostaa häntä.

Pastori Valtari totuuden edessä

Näytelmän ajatus lienee, että rakkaus ja välittäminen ovat kaiken perusta. Pastori törmää aiheuttamaansa tuskaan, kun hän ryntää Helsinkiin noutamaan Maijua kotiin. Maijun painajaiset, joissa pastori syöksee vihoissaan miekan tyttärensä rintaan, pysäyttää hänet.

Tai näyttää pysäyttävän. Sillä kovin helposti pastori nielee asiat, jotka merkitsevät hänen yhteiskunnallisten näkemystensä sortumista. Yksi vaihtoehto tietysti on, että pastori huijaa. Mutta mitä hän sillä voittaisi? Minusta tässä kohtaa sinänsä johdonmukainen draama hajoaa. Pastorin mielenmuutos ei ole perusteltu – ei todellisena, mutta ei myöskään huijauksena.

Hieno esitys

Antti Einari Halosen ohjaus ei kunnioita vanhaa tekstiä kuoliaaksi päin vastoin esitys kulkee notkeasti aika-ajoin tyylitellen, väillä suorastaan leikitellen ja taas laskeutuen kovaan draamaan.

Palvelija Martan ( Päivi Akonpelto ) ensimmäinen sisääntulo Tiimarin pölyhuiskan kanssa toi mieleen Camolettin piiat. Tosin farssiote lientyi jatkossa komedialliseksi. Samoilla linjoilla oli Harri Nousiaisen Teuvo Rastas.

Veikko Honkasen pastori on vakuuttava korskea patriarkka samoin kuin Antti Luusuaniemi luo yhtälailla vakuuttavan korskean nuoren diletantin. Leena Pöystin Maijun ihanassa nuoren viattomuudessa voi aistia tragedian mahdollisuuden.

Draaman vahvat naiset Elli Castrénin Elisabeth ja Pirjo Määtän Hanna luovat uskottavan vastavoiman muun perheen kuohahtelevalle energialle. Juuri Elisabethin rakkaus ja Hannan äly viimekädessä muuttavat rakentavasti Papin perheen maailman.

Enskari II

Enskari oli. Melkein selvittiin. Melkein. Naapuriteatterin kaveri sanoi, että tullaan katasomaan uudestaan, kunhan timantti on hioutunut.

Näinhän se on. Ylilataus tiputti riman pari kertaa. Mutta jokainen näki,että timanttihan tässä on…

Hieno ryhmä: Minna, Riitta, Risto ja Matti. Kiitos teille, te olette loistavia!

Enskari

Kaija ja Eno Waltarin näytelmässä Myöhästynyt hääyö

Lanneveden Sampo-nuorisoseuralla ja minulla on tänään enskari. Näytelmä on Mika Waltarin Myöhästynyt hääyö.

Projekti käynnistyi jo viime keväänä ja harjoituksia on kertynyt kaikenkaikkiaan lähes 50. Tosin kesä pidettiin taukoa ja elokuussa miehityksestä vaihtui puolet eli todellinen harjoitusmäärä tällä kokoonpanolla jää alle 30. Se on vähän.

Harjoitusprosessi on ollut vaativa ja koetellut ryhmän stressinsietokykyä. Tänään on tunnelma kuitenkin hyvä ja odotukset korkealla. Viimeinen rutistus on ollut mahtava ja osoittaa, miten paljon ryhmässä on luovaa potentiaalia!

Kuvassa ovat Minna Pohjola (Kaija) ja Matti Hiekkavirta (Eno).

Enskarin vuoksi minulta jää käymättä kaksi sinänsä tärkeää tapahtumaa nimittäin Äänekoskella toteutettu mielenterveyskuntoutujien teatteriprojekti Syvältä viiltää – ihminen ja Konginkankaan työväenyhdistyksen 100 – vuotisjuhla.

Kurituksesta

Hämmästyttävän suuri joukko suomalaisia kannattaa lasten ruumiillista kurittamista.

Aikanaan työnantajilla oli oikeus työntekijöidensä ruumiilliseen kurittamiseen. Ehkäpä kannatusta löytyisi tällekin? Jospa lievemmät liikennerikkeet sovitettaisiinkin samantien rikospaikalla kunnon pamputuksella? Tai teleoperaattori antaisi kunnolla turpaan niille, joiden laskunmaksu tökkii. Ja perään tietenkin perimiskulut.

Aika absurdia. Aikuisen ruumiillinen kurittaminen ei käy, mutta lasta pitäisi saada “kasvattaa” pelolla ja väkivallalla. Onneksi laki sentään on heikomman puolella – ainakin tässä asiassa.

Päivitin ja päivittelen

Olen tänään päivittänyt WordPressiäni. Versio on nyt 2.0.3 ja samalla päivittelin hiukan blogini ulkonäköä. En paljon kuten huomata saattaa.

Maailmanmestaruuskisat

Minusta on niin väärin, että Italia “voitti” jalkapallon maailmanmestaruuden. Väärin siksi, että mestaruus käytännöllisesti katsoen arvottiin. Minusta olisi parempi, että jos peli päättyy tasan, ei ole maailmanmestaria. On vain kaksi hopeamitalijoukkuetta.

Kaunis Veera

Venekosken kesäteatteri on minulle tuttu monen vuoden yhteisen taipaleen vuoksi. Teatteri on investoinut paljon yleisön viihtymiseen. Parin kesää sitten valmistui komea katsomorakennus, jonka vieressä kalpenee lähes minkä tahansa suomalaisen kesäteatterin katsomo.

Mutta se Kaunis Veera. Tatu Pekkarinen on ilman muuta suomalaisen viihteen merkkimiehiä. Tämä näytelmä on valitettavasti aikansa elänyt. Se suorastaan rasistinen. Näytelmän kantava teema nojaa siihen, että mustalaispariskunta varastaa lapsen. Jonkun mielestä tämä on nipottamista, mutta olkoon. Minä en sellaista näytelmää tekisi.

Venekoskella on kesäteatterista pitkät perinteet. Toiminta alkoi 50 – luvun alkupuolella ja vuosien mittaan ohjelmistossa on ollut runsaasti sekä klassikkoja että kantaesityksiä. Mutta musiikkiteatteri ei ole ainakaan parin viimevuosikymmenen aikana kuulunut Venekosken kesäteatterin vahvuuksiin. Eikä se kuulu edelleenkään. Parhaiten toimii lämmin maalaishuumori.

Reppu ja reissumies

Teatteri Yhteinen Sävel, Äänekoski, 05.07.2006

Teksti Jukka Mäkinen

Ohjaus ja koreografia Velimatti Ranta

Rooleissa Sonja Lumme, Mari Posti, Kake Aunesneva, Pete Koskinen ja Velimatti Ranta

Martinkievarin kesäteatteri saattelee tänä kesänä yleisön jonnekin nostalgian vihreille niityille; aikaan ja paikkaan, jossa “naapurit vielä tunsivat toisensa ja välittivät”. Tuo aika näyttää 60 – 70 – lukujen vaihteelta. Keskiolut on vasta vapautunut, kaupunkejamme siirretään kiireellä puukaudesta betoniaikaan ja Speden rautakauppavitsit olivat vielä tuoreita.

Esitys kertoo kaupungin vanhemman syrjän ja sen ihmisten tarinaa. Vanha jäärä on kuollut ja merillä seikkaillut kummipoika joutuu valinnan eteen. Jatkaako keskioluen vapautumisen virkistämän baarin toimintaa vai luovuttaako arvokas tontti sitä himoitsevalle grynderille?

Tarinan toinen juonne kuvaa henkilöiden välistä parinmuodostusleikkiä. Vakat ja kannet ovat läsnä, mutta kovin sekaisessa tilassa. Apua etsitään lehden Henkilökohtaista-palstalta. Ja kuten odottaa saattaa, tuloksena on hämmennystä ja liikaa punaisia neilikoita.

Tarinan päähenkilö on Janne (Velimatti Ranta) – salskea, maailmalta kotiin palaava merimies. Hänen edessään ovat tarinan etenemisen kannalta olennaiset päätökset. Eki (Pete Koskinen) on rakastettava luuseri, jolle sattuu ja tapahtuu. Reiska (Kake Aunesneva) on Jannen ja Ekin vastapooli. Peluri, joka tahtoo voittaa keinoja kaihtamatta. Tarinan naisten – Sini (Sonja Lumme) ja Liisa (Mari Posti) – huolena on pääasiassa rakkaus. Toki molemmat jakavat myös huolen tutun elämänympäristön häviämisestä.

Reppu ja reissumies on laulunäytelmä, kuten nimikin antaa ymmärtää. Usein – minun mielestäni turhankin usein – roolihenkilöt selvittävät asiansa laulamalla. Musiikki on toki yksi ryhmän vahvuuksista, mutta vain löyhästi tarinaan liittyvät laulut katkovat tapahtumien etenemistä liiaksi ja hidastavat tarinan kulkua.

Mikä yhdistää näytelmän tarinan Tapio Rautavaaraan? Aikakausi – siis se kuvitteellinen nostalgia-aikakausi – lähinnä. Ehkäpä Rautavaaran laulujen kuvitellaan puhuvan tuon ajan kieltä ja koskettavan meitä suuren murroksen ajan lapsia ja nuoria. Ehkä minä olen vain liian vanha tälle nostalgialle.

En näe tarinan ja laulujen yhteyttä kovin hedelmällisenä. Monet Rautavaaran lauluista ovat pohdiskelevia ja intiimejä. Ne kaipaisivat seurakseen moniulotteisempia rooleja ja kiinnostavampaa tarinaa.

Martinkievarin näyttämö on minusta aika pulmallinen. Suuri katsomo venyttää näyttämön leveäksi ja epäintensiiviseksi. Ohjaajan ja lavastajan pitäisi kovasti miettiä, miten ratkaista tämä ongelma. Nyt se jää ratkaisematta. Tilannetta ei helpota suuren näyttämön ja pienen miehityksen ristiriita.

Martinkievarin kesäteatterissa nähdään tänä kesänä täysverinen ammattiryhmä. Mari Posti, Kake Aunesneva sekä Pete Koskinen ovat Tampereen teatterin näyttelijöitä. Velimatti Ranta on teatterin ja viihteen moniottelija eikä Sonja Lumme esittelyjä kaipaa. Siksi on lupa odottaa viimeisteltyä esitystä. Ja sen yleisö saa. Laulajat ovat taitavia, he liikkuvat hyvin, bändi toimii ja näytteleminen valitussa sketsityylilajissa on kohtuullista. Mari Postin ja Pete Koskisen työ miellytti minua eniten.

Ensi-illassa esitys toimi kuin kone, puhtaasti ja nätisti, mutta jäi etäiseksi. Ehkä esityksen ja yleisön vuorovaikutus paranee, kun esityksiä kertyy lisää. Vai ottavatko dramaturgian puutteet niskalenkin…

Suomen hevonen

Saarijärven teatteri, 10.02. 2006

Kuva: Anna-Maija Koskenlahti

Update: Lisäsin kuvan. Kuvassa Ailin Äite (Raija Rautjoki), Kai (Marko Liponen) ja Lassi (Hannu Jakoaho). Kuva Anna-Maija Koskenlahti.

Teksi: Sirkku Peltola

Ohjaus: Veli-Pekka Halmila

Musiikit ja tehosteet: Vesa-Matti Laaksonen

Lavastus: Arvo Auvinen, Hannu Jakoaho

Puvustus: Ritva-Leena Hiekkavirta

Valot ja äänet: Ismo Kuhno, Jarmo Nyrönen, Eetu Murtonen

Rooleissa: Riita Lintunen, Hannu Jakoaho, Raija Rautjoki, Eliisa Tarvainen, Marko Lipsonen, Maija Salmela, Anna-Leena Hetemäki.

Sirkku Peltola on kirjoittanut useita näytelmiä. Kaikissa, jotka minä tunnen, on olennaista se, miten heikot ja vähäväkiset ihmiset tässä maailmassa selviävät. Suomen hevonen on  hyvin tarkasti tällä linjalla.

Sirkulla on minun ihailemani taito yhdistää koominen ja traaginen. Tässä näytelmässä ne leikkaavat toisensa todella terävästi. Ensimmäisen näytöksen tunnelmat lähentelevät farssia, kun mummo latelee elämän tosiasioita nuorempien sukupolvien ihmeteltäviksi.

Perhe

Yksi näytelmän tasoista on räjähtäneen perheen elämä. Vanhemmat ovat eronneet. Äiti ja poika eivät ole puhuneet 11 vuoteen. Isällä on uusi tyttöystävä, joka on pudonnut todellisuuteen hyvin kaukaa, jostain “voi hyvin” – planeetalta. Miehet ovat tuuliajolla kuten Niskavuorellakin. Byrokratia on taittanut isännän selkärangan ja pojalle ei selkärankaa ole kehittynytkään.

Jaana on 12 vuotias tyttö, joka on paljon ikäistään vanhempi. Oikeastaan tässä on yksi näytelmän teema: nykyajan lapset eivät saa olla lapsia, vaan heistä tulee aikuisia ennen aikojaan. 12-vuotias Jaana pohtii kaverinsa KirsiKaijan kanssa seksuaalista identiteettiään ja hänen selässään on tatska (onneksi poispestävä): Huora.

Kai on partikkeli. Eikä hän kykene kasvamaan siitä irti. Hän on pikkupoika aikuisen kehossa. Pikkupoika, jonka maailmankuva ja arvot tulevat viihteestä. Vapauden kaipuu on suuri, mutta teot ovat vain eleitä.

Entäpä Aili ja Lassi. He ovat eronneet, elävät kuitenkin saman katon alla. Tosin jääkaapin hyllyt on jaettu. Avioliitto on kuollut, mutta sitä ei ole varaa saattaa arvokkaasti hautaan.

Ailin äite on kunnioitusta herättävä persoona, jolle arvokkuus ja itsenäisyys köyhyydenkin keskellä on elintärkeää. Hän on hengeltään Niskavuorelainen, samaa vahvojen naisten sukujuurta. Edes kuollessaan hän ei halua olla toisista riippuvainen, vaan on suunnitellut hautajaisensa tarkoin ja säästänyt tarvittavat rahat.

Teemoista

Näytelmän Suomi on menestyjien Suomi. Missä ihminen ei kuitenkaan voi elää työllään. Rikkaat rikastuvat ja yhä useammat köyhtyvät. Kokonaiset tuotannonalat elävät tukien varassa. Tuet ovat meidän omaa rahaamme, jonka käyttöä kuitenkin EU-byrokratia hallitsee. Tukien mukana tulee alistava ja työläs valvonta.

Itsenäisyys on monitahoinen asia. Byrokratia on sen ykkösvihollinen. Mutta ei ole kaikki. Missä on Mervin ja Lassin itsenäisyys. Ja ennen kaikkea: Missä on Ailin itsenäisyys. Moottoripyörä on vapauden symboli. Kai hankkii hevosrahoilla harrikan. Tällainen vapaus on vain illusio, todellisuus on velallisen todellisuus.

Perintö on tässä näytelmässä monella tapaa vaarassa. Henkisen perinnön uhanalaisuus on vaarallisinta. Mummon yritys hypätä yhden sukupolven yli ja jättää perintö Jaanalle kokee haaksirikon, kun tytöt silppuavat taulun paremmin tietokoneen näyttöön sopivaksi. Todellisuus silputaan virtuaalisen todellisuuden hyväksi. Samalla tuhoutuu mahdollisuus pelastua. Konkurssi tietenkin jättää koko perheen kodittomaksi ja samalla perinnöttömäksi.

Esitys

Saarijärven teatteri on rohkea tarttuessaan näin tuoreeseen tekstiin. Näytelmän teemat uskoakseni ovat herättäneet keskustelua myös ryhmän sisällä. Kom-teatteri teki tästä tekstistä melko puhtaan komedian. Sirkku Peltolan itsensä ohjaama esitys Tampereen työväenteatterissa on kritiikeistä luettuna vakavampi. Minusta on hieno huomata, että Saarijärven teatteri ei ole tyytynyt vain tekstipinnan hauskuuteen, vaan kaivaa tekstin vakavammatkin tasot esiin.

Näytelmän henkilöistä Ailin äite (Raija Rautjoki) on ehdottomasti tapahtumien keskipiste. Hän hallitsee matriarkkana laumaansa terävän kielensä avulla. Itse Aili (Riitta Lintunen) on edelleen vahvan äitinsä tytär. Hän ei ole kasvanut äitinsä mittaiseksi. Ehkäpä hänestä vanhemmiten tulisi samanlainen matriarkka, kun pääsee äitinsä varjosta pois. Raija Rautjoki tekee vahvan työn ja hallitsee näyttämöä juuri sellaisella arvovallalla, mitä Ailin äite edellyttää. Riitta Lintunen puolestaan tekee väsyneen ja hämmentyneen Ailin koskettavasti.

Jaanan (Maija Salmela) kursailettoman esimurkun kovanaamaisuus, mutta myös mummon läheisyydestä nauttiva lapsi löytyivät vaivattoman oloisesti. Naapurin KirsiKaija (Anna-Leena Hetemäki ) oli samoin erinomaisesti roolin mittainen suoritus.

Lassi (Hannu Jakoaho)on näytelmässä henkilö, jonka niskaan vastuu kaatuu. Hänen väsymisestään on seurausta näytelmän perheen kaoottinen tila. Lassi tietää lopun olevan käsillä, vaikka hän pitääkin tiedon omanaan. Siksi on jossain määrin ymmärrettävissä hänen epätoivoinen lähtönsä Kain kelkkaan. Hannu Jakoaho löytää ristikkäisistä paineista kärsivän, epätoivoisen miehen hienosti. Ja tämä onnistuu hyvin vielä näytelmän tragikoomisessa tyylissä.

Minua aluksi häiritsi Mervin (Eliisa Tarvainen) ja Kain (Marko Liponen) tyyppien samankaltaisuus Kom-teatterin vastaavien roolien kanssa. Näytelmän edetessä nämäkin hahmot löysivät oman äänensä.

Iloinen talo

Teatterikone, Näyttämö Lutakko 15.1.

Alkuperäisteksti: Kreetta Onkeli
Dramatisointi ja ohjaus Mika Terävä
Rooleissa: Annu Sankilampi, Jouni Huhtaniemi, Hanna Pulkkinen ja Minna Tuomanen.
Puvustus: Päivi Hirvi
Lavastus: Työryhmä
Musiikki: Aaro Vuotila
Tuotanto sekä äänisuunnittelu- ja ajo: Mikko Kokki
Tuotanto sekä valosuunnittelu- ja ajo: Matti Koistinen
Graafinen suunnittelu: Jukka Kaikkonen

Lapsen näkökulmasta kerrottu tragikoominen selviytymiskertomus, sanoo käsiohjelma.

Mistä Iloiseen taloon tulee komiikka? Tragiikkahan on ilmeinen. Autossa asuminen ei varmaan kovasti naurattanut. Ei myöskään umpihumalaisen äidin autollatoikkarointi pitkin Joutsan ja Luhangan – ja oliko siinä vielä Sysmä ja Hartolakin? – öisiä teitä. Eikö häpeä ja arvottomuuden tunne takerru niin tiukasti, ettei paluuta ole? Missä siinä on komiikkaa?

Onko se ulkopuolisen katse, joka näkee naurettavuuden. Etäisyys on ulkopuolisen suoja. Vai oliko se naapurin täti, joka tarjosi turvaa ilman nöyryyttämistä. Voisiko lapsi sen turvin säilyttää minuuttaan niin paljon, että näkisi elämänsä absurdin koomisuuden? Tai onko kyseessä aikuiseksi kasvaneen lapsen katse taaksepäin, kun toipuminen on alkanut? Ehkä äidin kyky nähdä itsensä, elämänsä Jekyll ja Hyde – peli ja uskallus nauraa itselleen. Äiti oli ilmeisen lahjakas ihminen.

Jotakin poikkeuksellista Iloisessa talossa on täytynyt olla, että sen hullunmyllystä lapsi voi selvitä.

Teatterikone kartoittaa olennaiset maamerkit Ruutin ja Birgen kivisellä tiellä kohti aikuisuutta. Esitystä katsoessani mietin, olisiko kannattanut pysähtyä jonnekin pidemmäksi aikaa, katsoa tarkemmin joitakin tapahtumia. Esityksen jälkeen totesin, että ei, näin on hyvä.

Ruutin ja Birgen tarina tuli kerrotuksi rauhassa, myötäeläen. Taivastelulle ja sosiaalipornolle esitys ei tarjonnut pikkusormen kynttäkään. Itse asiassa esityksen tyyli oli suorastaan pidättyvä. Perheen sosiaalista ympäristöä katsotaan lapsen paljastavin silmin. Ja ne silmät näkivät paljon.

Esityksen sydän on Ruut ( Annu Sankilampi ). Muita henkilöitä esittivät Hanna Pulkkinen, Minna Tuomainen ja Jouni Huhtaniemi. Tarinassa on paljon henkilöitä, mutta he kukin saivat arvoisensa tulkinnan. No, Jouni Huhtaniemen Mummo toi kyllä kovasti mieleen Hannu-Pekka Björkmanin Suomen hevosessa, mutta muuten henkilökuvat tuntuivat varsin autenttisilta.

Oli minulla esityksen jälkeen mielessäni yhtä ja toista, jonka olisi voinut tehdä toisinkin. Mutta se on toisarvoista. Tarina oli tärkein, ja se sai mittaisensa tulkinnan.

Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä viime viikonloppuna esitys palkittiin kiertopalkinnolla.

Iloisen talon esityksistä voi etsiä tietoa Teatterikoneen sivustolta.

Kuin tuhka tuuleen

Hietaman nuorisoseuran näyttämö, ensi-ilta 28.1.
Kuin tuhka tuuleen - näytelmän käsiohjelman kansi
Ohjaus: Martti Hakkarainen
teksti: Rauli Jokelin ja Panu Raipia
lavastus: Veikko Suopellonmäki
puvustus: Ulla Parantainen
tekniikka: Seppo Rautiainen
rooleissa: Taina Myyryläinen, Pirjo Kokko, Tarmo Kokko, Veikko Sahanen, Arttu Laatu, Ilona Ukkonen, Kimmo Myyryläinen, Tuula Nieminen, Sinikka Sahanen ja Esko Saavalainen.

Käsillä oleva teksti on tuore, kantaesitetty Tampereen komediateatterissa 2004. Tarina sellaisenaan ei maailmaa mullista: Amerikkalaiskonnat haluavat pestä rahaa ja salakuljettavat sen ruumisarkussa Suomeen. Tapahtumain näyttämönä on heikosti kannattava hautaustoimisto, jota pitää kaksi kultaisessa keski-iässä olevaa sisarusta ja heidän veljenpoikansa. Tarinassa olennaista ovat käänteet ja eteneminen eivät niinkään henkilökuvat tai pohdinnat. Joissakin tilanteissa tapahtumat etenevät ehkä kuitenkin turhan “lyhyen kaavan” mukaan.

Hietamalle näytelmän ohjaa Martti Hakkarainen – kuten jo pari aiempaakin. Mara on epäilemättä parhaimmillaan juuri tällaisen tekstin kimpussa. Hänen tarinankertojan lahjansa, huolellisuutensa ja tarkka näkemyksensä pääsevät oikeuksiinsa.

Pariin yksityiskohtaan haluaisin kuitenkin kiinnittää huomiota. Honey (Tuula Nieminen) taitaa olla erityisen herkkä virtsatietulehduksille, koska jakun vähentäminen altistaa hänet sairastumiselle. Vakavammin puhuen, tekstin kirjoittajat varmaankin näkivät sielunsa silmin Honeyn vähemmissä vaatteissa kuin Hietaman yleisö. Ja tuskin hietamalaiset siitä hirveästi pahentuisivat, vaikka heille tarjottaisiin hiukan rohkeampi Honey.

Toinen yksityiskohta on esityksessä ollut laulu. En tiedä oliko se tekstissä, mutta epäilen, että ei ollut. Laulu lähestyy elämää kovin erilaisesta näkökulmasta kuin tämä näytelmä. Kyllä siihen tilanteeseen laulu sopii – etenkin kun Taina Myyryläinen laulaa hyvin, mutta minä olisin valinnut jotain muuta. Sinällään tämä hartaushetki piti sisällään houkuttelevia mahdollisuuksia.

Näyttelijäntyössä kokemus jylläsi. Pääpari eli sisarukset Camilla (Taina Myyryläinen) ja Aurora ( Pirjo Kokko ) hallitsivat näyttämöä suvereenisti. Veikko Sahanen oli hieno hiirulainen ja Esko Saavalainen poliisina kuin pamppu kädessään syntynyt. Jo viime talvena bongasin Tarmo Kokon jykevän hahmon. Miehessä on ainesta näyttämölle. Yhteistyö Tuula Niemisen kanssa sujui mallikkaasti.

Jälleen kerran tuli todistetuksi, ettei ole pieniä ja suuria rooleja, vain pieniä ja suuria näyttelijöitä. Näytelmän pääkonnan Tom Dudleyn apureina Kimmo Myyryläinen (Frank) ja Ilona Ukkonen (Eddy) tekivät muutamalla repliikillä roolit, jotka vahvasti vaikuttivat näytelmän ilmeeseen ja onnistumiseen. Kekseliästä ja läsnäolevaa näyttelijäntyötä

Arttu Laatu (Tom Dudley) ja Sinikka Sahanen (poliisi Anneli Ahde ) olivat minulle uusia tuttavuuksia. Laatulle Tom Dudley istui hyvin ja uskoisin näiden molempien tulokkaiden kehittyvän, kunhan he tulevat tutummiksi yleisön kanssa.

Kuin tuhka tuuleen on kevyt ja hauska näytelmä. Sillä ei maailmaa muuteta, mutta se luo huumorin valoa sydäntalven pimeyteen. Esitysajoista löytyy tietoa täältä .
Update: Lisäsin kuvan esityksen käsiohjelman kannesta.

Ad*Astra: Mie jätän tämän rakkauen ja häpeän

Valokuvassa Johanna Ahonen, kuvaaja Seija HakkarainenNäin tämän esityksen Näyttämö Lutakon avajaisissa 13. tammikuuta. Valokuvassa Johanna Ahonen, kuvaaja on Seija Hakkarainen.

Soolonäytelmä on aikamoinen haaste yhtälailla tekijöille kuin yleisöllekin. Haastetta vielä terävöittää se, ettei teksti muodosta yhtä tarinaa, vaan koostuu useista. Käsillä oleva esitys on sananmukaisesti henkilögalleria. Rosa Liksomin lyhyet, rosoiset henkilökuvat ovat kuin veistoksia. Lakonisia, provosoivan kulmikkaita kuvia ihmisistä ja heidän maailmastaan. Huumoria niissä toki on myös, mutta se on sysimustaa.

Esityksen maailma on kylmä, itsekkäiden, yksinäisten ihmisten maailma. Tarinoiden miehissä elää sitkeä naisviha. Mies kilpailee vastasyntyneen kanssa vaimostaan ja lähettää hänet Mooseksen tavoin jokea pitkin maailmaan. Hän metsästää naisia konkreettisesti. Miksi poron saa tappaa, mutta ei ihmistä?

Esitys noudattelee tekstin korutonta linjaa. Musta näyttämö, pöytä, vähän rekvisiittaa. Työryhmä Seija Hakkarainen (ohjaaja) ja Johanna Ahonen (näyttelijä) luottavat tekstiin. Ja se on hyvä.

Aika voimakas vieraannuttava tekijä on ristiriita usein kulmikkaiden ja jäyhien miesroolien sekä niiden esittäjän, nuoren naisen välillä. Mutta tämäkin seikka lopulta toimi esityksen onnistumisen hyväksi.

Tänne, lähes kolmen viikon päähän esityspäivästä, on kulkenut mukanani pari veistosta. Minua kiusaa se, etten muista enempää. Luullakseni tässä on yksi esityksen pulma. Itse kukin henkilökuva oli hyvin tehty, huolella analysoita ja toteutettu. Mutta kun näitä on peräkkäin isohko määrä, ne uhkaavat kadota toistensa taakse.

Esitykset jatkuvat Vakiopaineessa aina helmikuun 9. saakka.