Reppu ja reissumies

Teatteri Yhteinen Sävel, Äänekoski, 05.07.2006

Teksti Jukka Mäkinen

Ohjaus ja koreografia Velimatti Ranta

Rooleissa Sonja Lumme, Mari Posti, Kake Aunesneva, Pete Koskinen ja Velimatti Ranta

Martinkievarin kesäteatteri saattelee tänä kesänä yleisön jonnekin nostalgian vihreille niityille; aikaan ja paikkaan, jossa “naapurit vielä tunsivat toisensa ja välittivät”. Tuo aika näyttää 60 – 70 – lukujen vaihteelta. Keskiolut on vasta vapautunut, kaupunkejamme siirretään kiireellä puukaudesta betoniaikaan ja Speden rautakauppavitsit olivat vielä tuoreita.

Esitys kertoo kaupungin vanhemman syrjän ja sen ihmisten tarinaa. Vanha jäärä on kuollut ja merillä seikkaillut kummipoika joutuu valinnan eteen. Jatkaako keskioluen vapautumisen virkistämän baarin toimintaa vai luovuttaako arvokas tontti sitä himoitsevalle grynderille?

Tarinan toinen juonne kuvaa henkilöiden välistä parinmuodostusleikkiä. Vakat ja kannet ovat läsnä, mutta kovin sekaisessa tilassa. Apua etsitään lehden Henkilökohtaista-palstalta. Ja kuten odottaa saattaa, tuloksena on hämmennystä ja liikaa punaisia neilikoita.

Tarinan päähenkilö on Janne (Velimatti Ranta) – salskea, maailmalta kotiin palaava merimies. Hänen edessään ovat tarinan etenemisen kannalta olennaiset päätökset. Eki (Pete Koskinen) on rakastettava luuseri, jolle sattuu ja tapahtuu. Reiska (Kake Aunesneva) on Jannen ja Ekin vastapooli. Peluri, joka tahtoo voittaa keinoja kaihtamatta. Tarinan naisten – Sini (Sonja Lumme) ja Liisa (Mari Posti) – huolena on pääasiassa rakkaus. Toki molemmat jakavat myös huolen tutun elämänympäristön häviämisestä.

Reppu ja reissumies on laulunäytelmä, kuten nimikin antaa ymmärtää. Usein – minun mielestäni turhankin usein – roolihenkilöt selvittävät asiansa laulamalla. Musiikki on toki yksi ryhmän vahvuuksista, mutta vain löyhästi tarinaan liittyvät laulut katkovat tapahtumien etenemistä liiaksi ja hidastavat tarinan kulkua.

Mikä yhdistää näytelmän tarinan Tapio Rautavaaraan? Aikakausi – siis se kuvitteellinen nostalgia-aikakausi – lähinnä. Ehkäpä Rautavaaran laulujen kuvitellaan puhuvan tuon ajan kieltä ja koskettavan meitä suuren murroksen ajan lapsia ja nuoria. Ehkä minä olen vain liian vanha tälle nostalgialle.

En näe tarinan ja laulujen yhteyttä kovin hedelmällisenä. Monet Rautavaaran lauluista ovat pohdiskelevia ja intiimejä. Ne kaipaisivat seurakseen moniulotteisempia rooleja ja kiinnostavampaa tarinaa.

Martinkievarin näyttämö on minusta aika pulmallinen. Suuri katsomo venyttää näyttämön leveäksi ja epäintensiiviseksi. Ohjaajan ja lavastajan pitäisi kovasti miettiä, miten ratkaista tämä ongelma. Nyt se jää ratkaisematta. Tilannetta ei helpota suuren näyttämön ja pienen miehityksen ristiriita.

Martinkievarin kesäteatterissa nähdään tänä kesänä täysverinen ammattiryhmä. Mari Posti, Kake Aunesneva sekä Pete Koskinen ovat Tampereen teatterin näyttelijöitä. Velimatti Ranta on teatterin ja viihteen moniottelija eikä Sonja Lumme esittelyjä kaipaa. Siksi on lupa odottaa viimeisteltyä esitystä. Ja sen yleisö saa. Laulajat ovat taitavia, he liikkuvat hyvin, bändi toimii ja näytteleminen valitussa sketsityylilajissa on kohtuullista. Mari Postin ja Pete Koskisen työ miellytti minua eniten.

Ensi-illassa esitys toimi kuin kone, puhtaasti ja nätisti, mutta jäi etäiseksi. Ehkä esityksen ja yleisön vuorovaikutus paranee, kun esityksiä kertyy lisää. Vai ottavatko dramaturgian puutteet niskalenkin…

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.